Arvio: King Gizzard & The Lizard Wizard – Murder Of The Universe (2017)

English summary below the Finnish text.

Uutuuslevy Murder of The Universen myötä australialainen King Gizzard & The Lizard Wizard on julkaissut peräti seitsemän kekseliästä levyä vuodesta 2011 alkaen. Lisää on tulossa – yhtye aikoo julkaista jopa viisi levyä tämän vuoden aikana.

Äsken kauppoihin saapunut MOTU ylsi Australiassa levymyynnin kärkisijoille, kuten edeltäjät Flying Microtonal Banana (2017) sekä Nonagon Infinity (2016). Se on erittäin huomattava saavutus yhtyeeltä, joka yhdistää räjähtävään psykedeliaansa elementtejä garagesta, progesta, surfista, jazzista ja metallimusiikista.

Seitsemänjäseninen, kahdella rumpalilla soittava bändi osaa erottautua. Se on muun muassa kuvannut 360– ja Facebook live -keikat, jakanut Quarters-levyn (2015) neljään täsmälleen 10:10 pitkään kappaleeseen, luonut liikkuvan Gizzfest-minifestarin ja rakentanut humoristisista musiikkivideoista tunnistettavan kuvamaailman. Yhtye pyrkii tarjoamaan yllätyksiä, aina kotisivun ensinäkymästä lähtien.

Oli oheistoiminta miten erottuvaa tahansa, King Gizzard on noussut psykedeelisen rockin huipulle sähköisellä, leikkisällä soitollaan, jonka tukipilarit ovat etevä jamittelu ja räiskyvät, mahtavat melodiat.

Noihin elementteihin nojaa myös uutuuslevy, joka on jaettu kolmeen osaan. Kuten levyllä Eyes Like the Sky (2013), kertoja puhuu läpi tarinoita, vuorotellen solisti Stu Mackenzien laulun kanssa. Quartersin tai Float Along – Fill Your Lungsin (2013) valloittavaa jamittelua tai ilmavaa melodisuutta ei kannata odottaa, vaan Murder Of The Universe on tiukkaan tykitettyä, komptaktiksi purkitettua konsepti-psykeprogea.

Ensimmäinen osa, The Tale Of The Altered Beast, kertoo hirviön ja tämän kohtaavan ihmisen yhdistymisestä. Kertoja Leah Seniorin hurjan hirviöstoorin kehystää King Gizzardin huimaan tempoon kiihtyvä soitanta. Musiikki on virheetöntä, mutta hitusen yksioikoista. Säveltäjä-sanoittaja Mackenzie on turvautunut korviinpistävän usein “Altered beast, alter me” -parteen. Ensimmäinen osa on kiivaudessaan kuin nyrkkeilymatsin ensimmäinen erä tai futispelin ensiminuutit, jossa varoitetaan tulevasta – ei vielä rakenneta huipennuksia.

Toinen osa, The Lord of Lightning vs. Balrog, käynnistyy hivelevästi The Reticent Raconteurin mongolialaisella kurkkulaululla taustoitettulla folkahtavalla melodialla, joka pilkahtelee esiin läpi tarinan. Ensimmäistä osaa melodisempi fantasiatarina kertoo kahden suuren voiman kohtaamisesta tyylillä, joka sopisi scifi-animaation sähköaseilla käytävän kyborgisotakohtauksen taustamusiikiksi. Progehtava soitto on parhaimmillaan varsin oivaltavaa, ja mukana on ykkösosaa tunnistettavampia riffejä. Rallissa häiritsee Mackenzien ja Seniorin eri tavat ääntää “Balrog”. Virhe antaa levystä hieman hutaisten tuotetun olon.

Kolmas osa, Han-Tyumi and the Murder of the Universe (yllä osa kokonaisena musiikkivideona), on luvuista rikkain ja tyylikkäin. Kertojana ei toimi Leah Senior, vaan online-tekstinlukijabotti, joka kuulostaa uskomattoman päheältä – kuin vanhuuteensa näivettyvältä goottikartanon viimeisteltä perijältä.
Tarina kertoo Han-Tyumi-kyborgista, joka kehittää tietoisuuden ja alkaa tavoittelemaan ihmismäisiä taitoja (kuten oksentamista). Sehän ei hyvin pääty, ja levyn nimi Murder Of The Universe alkaa valottua. Kolmas osa on edellisiä monipuolisempi ja hengittävämpi, ja se julkaistiinkin “sinkkuna” kuukausia muita osia aiemmin.

King Gizzard & The Lizard Wizard on ainutlaatuinen ja taitava yhtye, joka jatkaa MOTU-levyllä tunnistettavaa tyyliään ja huikaisevaa julkaisutahtiaan. Levyltä kiireellisyyttä ei ole täysin onnistuttu karistamaan, eikä sen takia kellarijamittelu-taustainen yhtye pääse täysin oikeuksiinsa. Erityisesti Ambrose Kenny Smith ei koskettimineen löydä tilaa päästä mittoihinsa, kuten ei lead-kitaristi Joey Walkerkaan.

Puutteista huolimatta Murder Of The Universe on kunniakas lisä King Gizzard & The Lizard Wizardin monipuoliseen levykattaukseen. Varsinkin albumin näyttävien musiikkivideoiden myötä yhtye herättää entisestään epäuskoista uteliaisuutta: miten bändi aikoo ehtiä tekemään tämän kaiken vielä kolmesti tänä vuonna?

Maailmassa riittää loistavia psykebändejä, mutta markkinoinnissa ja yleisönsä sitouttamisessa yksi niistä tuntuu olevan omaa lajiaan.

King Gizzard & The Lizard Wizard is not only one of the most colorful, flawlessy jamming and experimenting psych bands of our time. The Melbourne band is also a master in engaging and marketing their own uniqueness, constantly surprising their fans with different video formats, strangely addictive humorous music videos and publishing records in breath taking pace.
Their latest album, Murder Of The Universe, consists of three fast-paced, psych-prog concept stories, two of which are narrated by singer-songerwriter Leah Senior and one by an online web reader, which sounds fantastic. Music itself is guaranteed crazy-action and precisely played tempo rock – despite the technical quality the music is not flawless, however. It is not as airy and breathing as the more jamming, perhaps more carefully finished albums of the past (such as Quarters or Paper Mâché Dream Balloon), perhaps due to the incredible quickness the band is producing records this year.
The third part, the best and most versatile of the lot, finishes the album that is a nice addition to King Gizzard & The Lizard Wizard’s impressive discography. And also, no one can listen to the music without thinking how on Earth are they going to make this three times again this year – and thus engages the listeners once more.

Arvio: faUSt – Fresh Air (2017)

“Hörhöbändeistä puhuttaessa nousee aina muutama ylitse muiden. Gong, Faust ja Can kuuluvat tietenkin tähän rehellisiä päivätöitä välttelevään kaanoniin –”, kirjoitti mainio suomalainen bloggari Jaxen vuonna 2011.

Saksalainen Faust perustettiin kommuunissa vuonna 1971. Se ehti julkaista neljä pitkäsoittoa ennen hajoamistaan vuonna 1975. Näistä ehkä arvostetuin on viimeisin, Faust IV, joka valittiin myös kirjaan 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään.

Bändi teki kuitenkin paluun 90-luvulla ja on ollut jollain tavalla aktiivinen siitä saakka.

Faust, jonka kirjoitusasu on toukokuun alussa ilmestyneellä Fresh Air -levyllä muotoa faUSt, on nykypäivänä alkuperäisjäsenten basisti Jean-Hervé Péronin ja rumpali Werner “Zappi” Diermaierin muodostama duo. Fresh Airilla musisoi tai ääntelee lisäksi joukko muusikkoystäviä ja yleisöä. Levyn kappaleet on nimittäin nauhoitettu “yhteisöllisissä sessiossa” jenkkikiertueen aikana Jersey Cityssä, Austinissa ja Los Angelesissa.

52-minuuttinen Fresh Air on aika tarkalleen kahdeksan minuuttia ja neljä sekuntia liian pitkä. Niin kauan kestää löysähkö funk-jammailu Chlorophyl, levyn viides biisi. Toisteisuus ja pysähtyneisyys kuuluu faUStin musiikkiin olennaisesti, mutta Chlorophyl vain kyllästyttää. Se on kuin pätkä musikaalia, jonka tarinasta ei jaksa kiinnostua ja jonka hauskanpitoon ei voi jälkikäteen päästä mukaan.

Muuten levy on mestarillinen.

Alku on harmoniaa, josta puolankielinen runonlausunta ja ääniaaltoja sinkoileva viulu jäävät päällimmäisenä mieleen. Kahdeksan minuutin rauhoittava alkujakso ei ole hetkeäkään liikaa, vaan päinvastoin se kannustaa asettumaan aloilleen levyn äärelle. 17 ja puoli minuuttisen nimikkobiisin jälkipuoli on basson ja rumpujen hallitsemaa junnaavaa runttausta, joka tuo mieleen Swansin. Myös puhtaat vokaalit, jotka kirjaimellisesti vaativat raikasta ilmaa, muistuttavat Swans-nokkamies Michael Girasta. (Kiinnostaisikin kuulla miltä biisin laulu toimisi efektillä sakeutettuna.)

Biisi etenee koko ajan pysyen samalla paradoksaalisesti paikallaan kuin Paavo Nurmen patsas Helsingin Töölössä. Tilanne faUStin yhteisöllisessä keikkapirtissä käy yhä kuumemmaksi ja tukalammaksi. Onneksi faUSt uskaltaa pitää kappaleen loppuun asti hienovaraisesti aisoissa, vaikka toisinaan crashien villisti räiskyessä kliimaksi on lähellä.

Fresh Airin lyriikoiden vaatimaa raikasta ilmaa päästään nauttimaan vasta toisella biisillä Birds of Texas. Se on kuin tupakkatauko ulos keikkapaikalta yölliseen Austiniin, jossa biisi on nauhoitettu ja jonka äänimaisemaa hallitsee kaskaiden tasainen sirinä (onko Austinissa edes kaskaita?).

Fresh Air ja Birds of Texas kannattaa ehdottomasti nautiskella putkeen. Niiden muodostama 20-minuuttinen on yksinkertaisesti niin vaikuttava, että vaikka levyn loppuosakin on kiinnostava, se ei vaan millään voi yltää alun tasolle. Neljäs biisi, La Poulie, on kutittelevan bassonäppäilyn, ranskankielisen laulun ja avaruusrockin yhdistelmä. Kuudes raita, Lights Flickr, on levyn Paranoid, single joka ei päästä otteestaan. (Katso video alla.)

Levyn päättävä Fish jollain tapaa symmetrisoi albumin takaisin dronempaan suuntaan. Jos alku oli kaunista mindfulnessia, loppu on synkempää kolistelua. Levy-yhtiön markkinointimateriaalissa mainitaan, että rumpali Diermaier on itse erityisen ylpeä Fishin, eli koko levyn, minuutin mittaisesta loppuhäivytyksestä.

Vinkkinä fyysisten äänitteiden ystäville: Levyn on julkaissut hampurilainen Bureau B -levymerkki, jonka verkkokaupasta löytyy tämä ja paljon muuta kiinnostavaa krautia kohtuu halvalla. (Harmi, että Fresh Airin normaali vinyylipainos taisi jo loppua, deluxe-versio maksaa 30 euroa.)

//Leo

Especially the first 20 minutes of the new faUSt LP Fresh Air are masterful. Title song Fresh Air first encourages listener to close eyes and chill, but then stamps hard approaching climax which it never reaches – thankfully. After intensive first song, Birds of Texas is like a cigarette break in nocturnal Austin where only cicadas constantly chirr. Rest 30 minutes of the album are not bad, except lazy musical-like jamming Chlorophyl, but great songs like La Poulie and Lights Flickr cannot beat the first 20 minutes of the LP.
By the way, LP is published by German label Bureau B which sells and delivers this and other interesting kraut vinyls for rather friendly price.

Valikoitu diskografia:

Faust (Polydor 1971)
Faust So Far (Polydor 1972)
The Faust Tapes (Virgin 1973)
Faust IV (Virgin 1973)
Rien (Table of the Elements 1994)
You Know FaUSt (Klangbad 1997)
Faust Wakes Nosferatu (Klangbad 1997)
Ravvivando (Klangbad 1999)
C’est Com…Com…Complique (Bureau B 2009)
Faust Is Last (Klangbad 2010)
Something Dirty (Bureau B

2011)
j US t (Bureau B

2014)
Fresh Air (Bureau B 2017)

Arvio: The Black Angels – Death Song (2017)

English summary below the text.

Maailman neopsykedelian ykkönen, skenen 2000-luvun alussa elvyttänyt The Black Angels julkaisi viidennen albuminsa. Nimetessään Death Songin bändi taisi myös todeta olevansa valmis puhumaan itsestään samassa lauseessa suurten tiennäyttäjien kanssa: “The Black Angels Death Song” muodostaa sanaparina viittauksen Velvet Undergroundin kulttibiisiin The Black Angel’s Death Song, jonka mukaan koko teksasilaisyhtye on nimetty.

Kun edellisestä täyspitkästä Indigo Meadow (2013) ja etenkin EP:stä Clear Like Forest (2014) kuului tietynlainen kulmikkuus bändin kasvaessa paatoksellisesta hypnotiikasta kohti rockimpaa soundimaailmaa, esittelee Death Song itsevarman, kasvaneen yhtyeen. “Bläkkärit” tavallaan soutaa nyky-psyken trendejä vastavirtaa: ei elektronisesta musiikista lainattua kraut-robotiikkaa, ei kaikuefektien läpileikkaamaa retrorockia, ei pitkiä, monipolvisia kappaleita. Death Song on monipuolinen, tarkkaan työstetty rock-levy, jolta ei täytebiisiä löydy.

Paranoidiin vivahtavat Currency ja I’d Kill For Her avaavat levyn pohtien ihmisyhteiskunnan vinksahtaneita, omaa ymmärrystä suurempia valtarakenteita. Melankolinen, kyyninenkin, muttei lopulta koskaan toivoton sanoma on tälläkin levyllä lähellä The Black Angelsin sydäntä. Se uhkuu samaa pakanallista henkeä kuin bändin oppi-isä, elämän ja kuoleman rajoja koetellut Roky Erikson.

Kolmas Korva Mixtape #1:ssä kuultu Waterloo Waltz on sanoitettu ja miksattu onnistuneesti uudeksi versioksi Comanche Moon. Estimate puolestaan on vaarallinen ja kaunis, kuin epävakaan mutta pohjimmiltaan hyvätahtoisen asekeräilijän rakkaudentunnustus. Kuin valtavan katumuksen ja sitä seuraavan harmonisen ymmärryksen vallassa Alex Maas laulaa: I’ll never shoot you down.

 

Alex Maas on tunnistettava laulaja, joka on laajentanut aiemmin hieman kapeaa äänivalikoimaansa. Hänen laulunsa kantaa kuitenkin uutuuslevyn läpi yhtä vahvasti kuin Directions to See a Ghost -mestariteoksessa (2008), jossa lätsänsä alle piiloutuva laulaja manasi kyynisesti kaikuen kuin pakanallisen bakkanaalin seremoniamestari.

Death March puolestaan toimii esimerkkinä bändin huimasti kehittyneestä soittotaidosta. Ottamatta mitään pois hypnoottisen junnauksen viehätysvoimasta, nykyinen The Black Angels kykenee luomaan psykedeelistä äänimaailmaa pienieleisemmällä, nopeatempoisemmalla soitannalla. Biisissä kaiutettu laulu, pienellä swengailullaan trollaava basso, herrasmiesmäinen rumpubiitti ja hetkittäin hilkkuvat koskettimet täydentyvät kokonaisuuden bändille tunnusmaisella, matalalla särökitaralla.

Surumielinen ja mahtipontinen päätöskappale Life Song kuulostaa taustalauluineen progemaiselta, jopa eeppiseltä. I’m dying, I’m dying to say: I am you, I see you on the other side, hyvästelee bändi 50 minuuttia kelkassa pysyneen kuuntelijansa. Ja komeasti hyvästeleekin.

Death Song on edeltäjiään raskaampi ja surumielisempi levy. Taitavasti rytmitettynä ja eloisasti soitettuna se on erittäin hyvä kokonaisuus, jossa The Black Angels kasvattaa asemaansa neo-psykedelian suurimpana yhtyeenä.

//Mertsi

Diskografia:

Passover (Light in the Attic 2006)

Directions to See a Ghost (Light in the Attic 2008)

Phosphene Dream (Blue Horizon 2011)

Indigo Meadow (Blue Horizon 2013)

Death Song (Partisan Records 2017)

 

Photo: Alexandra Valenti

Austin neo-psych pioneers The Black Angels’ new record Death Song is a delightful set of high-quality psych songs. The band has grown in many ways – not only trough Alex Maas’ more diverse vocals – being able to reach psychedelic atmospheres and commenting Western societies’ power structures with more fast-paced, accurately played and professionally composed sound that ever before. Death Song is heavier and more melancholy than its predecessors and easily matches their previous masterpiece Directions to See a Ghost.

Arvio: Lamagaia – Lamagaia (2017)

Göteborgissa näkynee revontulia harvoin, jos koskaan. Lapissa voi lykästää ja ehkäpä siksi Lamagaian avaus Aurora alkaa hawkwindmaiseen tyyliin turbiineja käynnistelemällä. SAS:n potkurit pyörivät turvallisesti koko 17-minuuttisen biisin ajan lähes identtisenä luuppaavan bassoriffin ja rumpukompin voimalla, mikä onkin tuttua jo debyytiltä. Vaikka lomalennon keskusradiosta mylvii toisinaan villisti kiemurteleva kitara ja kaiulla murskattu laulu, ei Aurorassa ole tarpeeksi ilmakuoppia ja myrskyä, joka pitäisi kuulijan valppaana yli vartin ajan.

Särömarssin jälkeen trio painaa jarrua. Albumin upea toinen biisi, moniosainen 19-minuuttinen Paronama Vju on keskeltä kuin uhkaava, yöllinen versio The Whon kruisailu Eminence Frontista. Loppupuolella Pete Townshend ja kumppanit kuitenkin jumittuvat ruuhkaan kuin Michael Douglas Rankka päivä -elokuvassa, jonka soundtrackille Panorama Vjun vikat 5 minuuttia voisi helposti ujuttaa.

Aurora iskee aluksi intensiteetillään, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen on selvää, että levyltä vain Paronama Vju jää pidempiaikaiseen kuunteluun.

Lamagaia on edennyt muutamassa vuodessa pieneltä göteborgilaiselta Höga Nord -levymerkiltä brittiläiselle Cardinal Fuzzille, joka on yksi psykemaailman tunnetuimmista labeleista. On ihme, jos Lamagaia jää marginaaliin –  jos se enää edes on siellä. Kolmas korva suositteleekin tutustumaan Lamagaian nettisivuilta löytyviin jameihin, kuten DAB Jam 4:ään, sillä pian kotikutoiset sivut ja jamit on saatettu ajaa alas.

Diskografia:

Space Normal Speed/Seabass 7” (Höga Nord 2014)

Lamagaius LP (Omakustanne 2015)

Lamagaia LP (Cardinal Fuzz/Sunrise Ocean Bender Records 2017)