Arvio: Our Solar System – Origins (2018)

arviokorvat_5_tahtea

Our Solar System / Vårt Solsystem (tässä tekstissä englanninkielisellä nimellä) on tukholmalainen musiikkikollektiivi, jonka uutuuslevy Origins on yhtyeen kolmas täyspitkä albumi. Kaikki levyt on julkaissut brooklynläinen Beyond Beyond is Beyond Records.



Mitä enemmän ruotsalaiseen laatupsykedeliaan tutustuu, sitä enemmän täytyy antaa krediittiä länsinaapurien tarinankerrontataidolle. Jonkinlainen brändäyksen perusosaaminen tuntuu olevan ruotsalaisilla kuin veressä.
Kun maailmanmaineen saavuttanut etnopsykepoppoo Goat maskeineen on lainannut asuihinsa alkuperäiskulttuurien elementtejä (varoen ammattimaisella tarkkuudella ylittämästä kulttuurisen omimisen rajaa), Our Solar Systemin mystinen estetiikka  rakentuu tällaiseen tarinaan:
Jokainen bändin jäsen edustaa eri planeettaa tai vaikka tiettyä asteroidivyöhykettä, minkä takia jäsenten muuten identtisissä valkoisissa kaavuissa on erilaisia avaruudenkappaleita edustavat symbolit (Saturnus = ♄, Maa = ⊕, Jupiter = ♃ jne).

our solar system origins.jpg

Nämä symbolit ovat nähtävissä myös Originsin hienossa kansitaiteessa. Rakeisessa kuvassa ruotsalaiset istuvat, lapset sylissään, Valkoisen talon pihalla kuin mitkäkin kylmän sodan aikoihin seuraajia keränneet profetiaaliset maailmanselittäjät.

Ruotsalaiset istuvat, lapset sylissään, Valkoisen talon pihalla kuin mitkäkin profetiaaliset maailmanselittäjät.

A-puoli koostuu 20-minuuttisesta avaruusjamijärkäle Vulkanenista. Biisi on nimensä mukainen. Kun tulivuori on seesteinen, sen ympärille maaperään syntyy elämää, mutta purkautuva tulivuori räjähtelee, kumisee ja rikkoo harmoniaa. Moniosaisen teoksen parhaita hetkiä ovat seesteiset poikkihuilusoitannat.

B-puoli koostuu neljästä biisistä, jossa pitkä jamittelurakenne on rikottu selkeästi erottuviin biiseihin. Seuraa hyvin miksattua, avaruudellista audiohunajaa. Se soljuu kauniisti, raikkaasti ja kaikkitietävästi kuin skandinaavisen kesäyön järvi.

Babalon Risin on kiihkeä avaruusjamittelu, jonka hypnoottisen sointukierron päälle puhallinsoolot ja esoteeriset vokaalit sopivat kuin rengas Saturnukseen. En Bit Av Det Tredje Klotet on tarkkaiskuisuudessaan huippuluokan kappale, jossa kraut-henkinen rytmi etenee kuin avaruusalus soiton hiljalleen kasvaessa (takakannessa musiikkiin osallistuneita henkilöitä on listattu peräti 18) ja avaruuspörinän reunustaessa koko komeutta. Vain 3:42 pitkässä kappaleessa Our Solar System rakentaa lyhyessä ajassa vahvan jännitteen kurinalaisella mutta kiihtyvällä soitollaan.

Natursligt Samspel on välijamittelu, joka rauhoittaa menoa hetkeksi. Onhan Origins toki intensiivinen levy, mutta leyhyttelybiisin tarpeellisuus on silti mielestäni vähän niin ja näin. Musiikillisesti se ei joka tapauksessa ihmeitä tarjoa, vaikka linnunlaulu-samplet ovat viehättäviä.

Lopetusraita Monte Verita on rakenteeltaan kuin rukous, mantra tai hymni. Kaunis melodianpätkä luuppaa upottavasti ja kiihtyy senkaltaiseen hartaaseen kiihkoon, josta Mikko Joensuu Amen-trilogiassaan varoitteli, mutta tässä kliimaksissa ei ole mitään vaarallista tai alistavaa. Totisesti, näin hyvin soittavia universumin harmonian rakentajia maailma kaipaisi Valkoisen talon pihalta pikemminkin sen sisätiloihin.

Our Solar System esiintyy Turun Ilmiö-festareilla heinäkuun lopulla. Itse en paikalle pääse, mutta paikalle pääsijät, raportoikaa ihmeessä bändin live-kunto.

//Mertsi

our solar system origins lp kuvat (1)

Arvio: King Gizzard & The Lizard Wizard – Murder Of The Universe (2017)

image

English summary below the Finnish text.

arviokorvat_3_tahtea

Uutuuslevy Murder of The Universen myötä australialainen King Gizzard & The Lizard Wizard on julkaissut peräti seitsemän kekseliästä levyä vuodesta 2011 alkaen. Lisää on tulossa – yhtye aikoo julkaista jopa viisi levyä tämän vuoden aikana.

Äsken kauppoihin saapunut MOTU ylsi Australiassa levymyynnin kärkisijoille, kuten edeltäjät Flying Microtonal Banana (2017) sekä Nonagon Infinity (2016). Se on erittäin huomattava saavutus yhtyeeltä, joka yhdistää räjähtävään psykedeliaansa elementtejä garagesta, progesta, surfista, jazzista ja metallimusiikista.

Seitsemänjäseninen, kahdella rumpalilla soittava bändi osaa erottautua. Se on muun muassa kuvannut 360– ja Facebook live -keikat, jakanut Quarters-levyn (2015) neljään täsmälleen 10:10 pitkään kappaleeseen, luonut liikkuvan Gizzfest-minifestarin ja rakentanut humoristisista musiikkivideoista tunnistettavan kuvamaailman. Yhtye pyrkii tarjoamaan yllätyksiä, aina kotisivun ensinäkymästä lähtien.

Oli oheistoiminta miten erottuvaa tahansa, King Gizzard on noussut psykedeelisen rockin huipulle sähköisellä, leikkisällä soitollaan, jonka tukipilarit ovat etevä jamittelu ja räiskyvät, mahtavat melodiat.

Noihin elementteihin nojaa myös uutuuslevy, joka on jaettu kolmeen osaan. Kuten levyllä Eyes Like the Sky (2013), kertoja puhuu läpi tarinoita, vuorotellen solisti Stu Mackenzien laulun kanssa. Quartersin tai Float Along – Fill Your Lungsin (2013) valloittavaa jamittelua tai ilmavaa melodisuutta ei kannata odottaa, vaan Murder Of The Universe on tiukkaan tykitettyä, komptaktiksi purkitettua konsepti-psykeprogea.

image

Ensimmäinen osa, The Tale Of The Altered Beast, kertoo hirviön ja tämän kohtaavan ihmisen yhdistymisestä. Kertoja Leah Seniorin hurjan hirviöstoorin kehystää King Gizzardin huimaan tempoon kiihtyvä soitanta. Musiikki on virheetöntä, mutta hitusen yksioikoista. Säveltäjä-sanoittaja Mackenzie on turvautunut korviinpistävän usein “Altered beast, alter me” -parteen. Ensimmäinen osa on kiivaudessaan kuin nyrkkeilymatsin ensimmäinen erä tai futispelin ensiminuutit, jossa varoitetaan tulevasta – ei vielä rakenneta huipennuksia.

Toinen osa, The Lord of Lightning vs. Balrog, käynnistyy hivelevästi The Reticent Raconteurin mongolialaisella kurkkulaululla taustoitettulla folkahtavalla melodialla, joka pilkahtelee esiin läpi tarinan. Ensimmäistä osaa melodisempi fantasiatarina kertoo kahden suuren voiman kohtaamisesta tyylillä, joka sopisi scifi-animaation sähköaseilla käytävän kyborgisotakohtauksen taustamusiikiksi. Progehtava soitto on parhaimmillaan varsin oivaltavaa, ja mukana on ykkösosaa tunnistettavampia riffejä. Rallissa häiritsee Mackenzien ja Seniorin eri tavat ääntää “Balrog”. Virhe antaa levystä hieman hutaisten tuotetun olon.

Kolmas osa, Han-Tyumi and the Murder of the Universe (yllä osa kokonaisena musiikkivideona), on luvuista rikkain ja tyylikkäin. Kertojana ei toimi Leah Senior, vaan online-tekstinlukijabotti, joka kuulostaa uskomattoman päheältä – kuin vanhuuteensa näivettyvältä goottikartanon viimeisteltä perijältä.
Tarina kertoo Han-Tyumi-kyborgista, joka kehittää tietoisuuden ja alkaa tavoittelemaan ihmismäisiä taitoja (kuten oksentamista). Sehän ei hyvin pääty, ja levyn nimi Murder Of The Universe alkaa valottua. Kolmas osa on edellisiä monipuolisempi ja hengittävämpi, ja se julkaistiinkin “sinkkuna” kuukausia muita osia aiemmin.

King Gizzard & The Lizard Wizard on ainutlaatuinen ja taitava yhtye, joka jatkaa MOTU-levyllä tunnistettavaa tyyliään ja huikaisevaa julkaisutahtiaan. Levyltä kiireellisyyttä ei ole täysin onnistuttu karistamaan, eikä sen takia kellarijamittelu-taustainen yhtye pääse täysin oikeuksiinsa. Erityisesti Ambrose Kenny Smith ei koskettimineen löydä tilaa päästä mittoihinsa, kuten ei lead-kitaristi Joey Walkerkaan.

Puutteista huolimatta Murder Of The Universe on kunniakas lisä King Gizzard & The Lizard Wizardin monipuoliseen levykattaukseen. Varsinkin albumin näyttävien musiikkivideoiden myötä yhtye herättää entisestään epäuskoista uteliaisuutta: miten bändi aikoo ehtiä tekemään tämän kaiken vielä kolmesti tänä vuonna?

Maailmassa riittää loistavia psykebändejä, mutta markkinoinnissa ja yleisönsä sitouttamisessa yksi niistä tuntuu olevan omaa lajiaan.

King Gizzard & The Lizard Wizard is not only one of the most colorful, flawlessy jamming and experimenting psych bands of our time. The Melbourne band is also a master in engaging and marketing their own uniqueness, constantly surprising their fans with different video formats, strangely addictive humorous music videos and publishing records in breath taking pace.
Their latest album,
Murder Of The Universe, consists of three fast-paced, psych-prog concept stories, two of which are narrated by singer-songerwriter Leah Senior and one by an online web reader, which sounds fantastic. Music itself is guaranteed crazy-action and precisely played tempo rock – despite the technical quality the music is not flawless, however. It is not as airy and breathing as the more jamming, perhaps more carefully finished albums of the past (such as Quarters or Paper Mâché Dream Balloon), perhaps due to the incredible quickness the band is producing records this year.
The third part, the best and most versatile of the lot, finishes the album that is a nice addition to
King Gizzard & The Lizard Wizard’s impressive discography. And also, no one can listen to the music without thinking how on Earth are they going to make this three times again this year – and thus engages the listeners once more.

Arvio: The Black Angels – Death Song (2017)

Arvio: The Black Angels – Death Song (2017)

English summary below the text.

arviokorvat_5_tahtea

Maailman neopsykedelian ykkönen, skenen 2000-luvun alussa elvyttänyt The Black Angels julkaisi viidennen albuminsa. Nimetessään Death Songin bändi taisi myös todeta olevansa valmis puhumaan itsestään samassa lauseessa suurten tiennäyttäjien kanssa: “The Black Angels Death Song” muodostaa sanaparina viittauksen Velvet Undergroundin kulttibiisiin The Black Angel’s Death Song, jonka mukaan koko teksasilaisyhtye on nimetty.

Kun edellisestä täyspitkästä Indigo Meadow (2013) ja etenkin EP:stä Clear Like Forest (2014) kuului tietynlainen kulmikkuus bändin kasvaessa paatoksellisesta hypnotiikasta kohti rockimpaa soundimaailmaa, esittelee Death Song itsevarman, kasvaneen yhtyeen. “Bläkkärit” tavallaan soutaa nyky-psyken trendejä vastavirtaa: ei elektronisesta musiikista lainattua kraut-robotiikkaa, ei kaikuefektien läpileikkaamaa retrorockia, ei pitkiä, monipolvisia kappaleita. Death Song on monipuolinen, tarkkaan työstetty rock-levy, jolta ei täytebiisiä löydy.

Paranoidiin vivahtavat Currency ja I’d Kill For Her avaavat levyn pohtien ihmisyhteiskunnan vinksahtaneita, omaa ymmärrystä suurempia valtarakenteita. Melankolinen, kyyninenkin, muttei lopulta koskaan toivoton sanoma on tälläkin levyllä lähellä The Black Angelsin sydäntä. Se uhkuu samaa pakanallista henkeä kuin bändin oppi-isä, elämän ja kuoleman rajoja koetellut Roky Erikson.

Kolmas Korva Mixtape #1:ssä kuultu Waterloo Waltz on sanoitettu ja miksattu onnistuneesti uudeksi versioksi Comanche Moon. Estimate puolestaan on vaarallinen ja kaunis, kuin epävakaan mutta pohjimmiltaan hyvätahtoisen asekeräilijän rakkaudentunnustus. Kuin valtavan katumuksen ja sitä seuraavan harmonisen ymmärryksen vallassa Alex Maas laulaa: I’ll never shoot you down.

 

Alex Maas on tunnistettava laulaja, joka on laajentanut aiemmin hieman kapeaa äänivalikoimaansa. Hänen laulunsa kantaa kuitenkin uutuuslevyn läpi yhtä vahvasti kuin Directions to See a Ghost -mestariteoksessa (2008), jossa lätsänsä alle piiloutuva laulaja manasi kyynisesti kaikuen kuin pakanallisen bakkanaalin seremoniamestari.

Death March puolestaan toimii esimerkkinä bändin huimasti kehittyneestä soittotaidosta. Ottamatta mitään pois hypnoottisen junnauksen viehätysvoimasta, nykyinen The Black Angels kykenee luomaan psykedeelistä äänimaailmaa pienieleisemmällä, nopeatempoisemmalla soitannalla. Biisissä kaiutettu laulu, pienellä swengailullaan trollaava basso, herrasmiesmäinen rumpubiitti ja hetkittäin hilkkuvat koskettimet täydentyvät kokonaisuuden bändille tunnusmaisella, matalalla särökitaralla.

Surumielinen ja mahtipontinen päätöskappale Life Song kuulostaa taustalauluineen progemaiselta, jopa eeppiseltä. I’m dying, I’m dying to say: I am you, I see you on the other side, hyvästelee bändi 50 minuuttia kelkassa pysyneen kuuntelijansa. Ja komeasti hyvästeleekin.

Death Song on edeltäjiään raskaampi ja surumielisempi levy. Taitavasti rytmitettynä ja eloisasti soitettuna se on erittäin hyvä kokonaisuus, jossa The Black Angels kasvattaa asemaansa neo-psykedelian suurimpana yhtyeenä.

//Mertsi

Diskografia:

Passover (Light in the Attic 2006)

Directions to See a Ghost (Light in the Attic 2008)

Phosphene Dream (Blue Horizon 2011)

Indigo Meadow (Blue Horizon 2013)

Death Song (Partisan Records 2017)

 

Photo: Alexandra Valenti

Austin neo-psych pioneers The Black Angels’ new record Death Song is a delightful set of high-quality psych songs. The band has grown in many ways – not only trough Alex Maas’ more diverse vocals – being able to reach psychedelic atmospheres and commenting Western societies’ power structures with more fast-paced, accurately played and professionally composed sound that ever before. Death Song is heavier and more melancholy than its predecessors and easily matches their previous masterpiece Directions to See a Ghost.

Arvio: The Caretaker – Everywhere at the the end of time (2016-)

image

English summary below the Finnish text.

arviokorvat_5_tahtea

Jos musiikki saa tuntemaan nostalgiaa paikoista, joissa ei ikinä ollut itse, haikeutta melodioista, joita ei ole aiemmin kuullut, täyttää mielen tarinoilla, joita ei ole tapahtunut – silloin ollaan ainutkertaisen ambient-levyn äärellä.

Niin vahva teos on britti James Leyland Kirbyn a.k.a The Caretakerin Everywhere at the end of time (2016-), jonka viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa täydentyi hiljattain toisella setillä. Ne ovat avaajat The Caretakerin kuusiosaisessa ääniteossarjassa, joka käsittelee dementiaa, muistamista ja unohtamista. Artisti ammentaa materiaalia musiikkiinsa muun muassa vanhoilta äänitteiltä.

Everywhere at the end of timen kummitteleva äänimaailma lennättää toiseen todellisuuteen jonnekin 1920-1940-luvun kuvastoon. Rahisevan gramofonin ääreen, vahvasti aistittavaan menneisyyteen, joka piirtyy kauniina, kaikuvina melodioina.

Levyn sydäntä riipaiseva nostalgia tuntuu ällistyttävältä: emme ole eläneet aikaa, joista levyn sointimaailma ammentaa, mutta musiikki vie meidät muistoihin yhtä kaikki – myös sellaisiin, joita emme ole itse kokeneet.

Everywhere at the end of time onkin kuin menneiden aikojen muistovalssi. Kerran, jossain kaukana vietetty swing-iltama, jonka savuisessa illassa tuikkivat ohikiitävät toiveet. Se on kaiku aikaa sitten sulkeneen jazz-baarin käytävällä. Junaa kohti suuntaavan saksalaissotilaan viimeinen silmäys parvekkeella nojailevaan rakastajaan.

Ainlaatuisen ääniteoksen kaksi ensimmäistä osaa voi kuunnella soittimesta yhteen putkeen. Seuraava osa julkaistaan syyskuussa.

//Mertsi

The Caretaker’s amazing ambient production Everywhere at the end of time just had its second part released.The music plays with themes of nostalgia and dementia. Its haunting sound is a mixture of 1920-1940′s swing bands, long forgotten jazz evenings, memories we somehow can almost reach even though we weren’t there.
The third part of The Caretaker’s six-part sound work is due to be released in September 2017.