Näin psykedeeliset musiikkivideot tehdään

Olin enempiä miettimättä nauttinut vuosien mittaan satoja psykerock-bändien musiikkivideoita, kun suomalaisen Space Renegades -bändin Summer Destoyer -musiikkivideo äkisti pysäytti pohtimaan filmien anatomiaa.
Mitä kaikki psykevideoiden huuruinen materiaali  kaivetaan? Miten ohjaus eroaa ”perinteisen videon” tekemisestä? Ja kun tavanomaista draaman kaarta ei ole, miksi videot ylipäätään koukuttavat?

Space Renegadesin basisti, palkittu graafikko-ohjaaja Ili Marttinen avaa psykedeelisten musiikkivideoiden anatomiaa ja jakaa linkkejä, joista materiaalia saa kaivettua omaa videota varten. //Mertsi

Voisitko alkuun esitellä itsesi ja kertoa lyhyesti taustasi videotaiteilijana?

”Olen Ili Marttinen, helsinkiläinen art director/graafinen suunnittelija/motion designer.

Videoiden tekemiseen ajauduin käytännön pakosta kymmenisen vuotta sitten, kun oma bändi tarvitsi videota eikä kukaan muu halunnut tarttua toimeen. Se on hauskaa, mutta mun tyylillä myös todella aikaa vievää puuhaa, joten julkaisutahti on pakostakin aika verkkainen.”

Millainen on mielestäsi hyvä psykedeelinen musiikkivideo?

”Tekisi mieli tarttua “psykedeelinen” termin etymologiaan, mutta sanalla arkisesti tarkoitetaan kaikenlaista vähintäänkin näköhavaintoja vääntelevää, pirstaloitunutta, monistuvaa, valuvaa ja luonnottomasti liikkuvaa kuvaa.

Nämä pelkästään eivät välttämättä säväytä, mutta jos sekavuudesta löytyy kauneutta ja kiehtovuutta, on se jo “hyvä”-mitalin arvoinen. Tosin tämä on täysin subjektiivista.

Muovailtavaa materiaalia on helppo löytää: oikeat plugarit ja filtterit saavat pulkkamäkivideonkin näyttämään kosmiselta.

Onnistuneeseen psykedeliaan uppoutuu kuin vaivihkaa, kadottaen ympäristönsä. Se on irrallaan opituista ja omaksutuista luonnonlaeista ja aistihavainnoista. Sen katsominen voi olla parhaimmillaan lähes transendentaalinen kokemus.

Säväyttävää voi olla myös psykedeelisten elementtien ujuttaminen realismiin. Mutta tämä nyt on jo norminkaltaista kikkailua.”

Parhaimillaan psykedeelinen video on transendentaalinen kokemus.

Millaisesta materiaalista psykedeelisiä musiikkivideoita voi koota? Mistä aineistoa löytyy ilman tekijänoikeusloukkauksia?

”Oikeat plugarit ja filtterit saavat pulkkamäkivideonkin näyttämään kosmiselta oksennukselta, joten muovailtavaa materiaalilla ei tarvitse etsiä merta edempää. Kaanoniin kuuluvaa kuvastoa avaruudesta, mikromaailmasta tai aavikolta löytää esimerkiksi NASAlta tai verkon monista tekijänoikeusvapaista videoarkistoista.
Laatu on kirjavaa, mutta oikealla käsittelyllä melkein mistä vaan saa väännettyä käyttökelpoista materiaalia. Itse käytän paljon puhelimella kuvattua arkista materiaalia.

Tekijänoikeudet jossain suomalaisessa nollabudjetin videossa YouTuben uumenissa on luultavimmin lakimiesten kiinnostuksen ulkopuolella, mutta eihän sitä aina voi tietää.
Itse jätän käyttämättä lainsuojattomat kuvitukset, koska luvallisiakin on riittämiin ja itse tekemällä saa uniikkia.”

Kauanko hienon ja visuaalisen videon tekeminen kestää, ja kauanko teit Summer Destroyer -videota ?

”Näkemyksellinen ja luova ryhmä tai tekijä voi tehdä sellaisen vaikka päivässä. Sanoisin, että keskimääriin puhutaan kuitenkin viikosta-parista, jopa kuukaudesta.

Idea on aina tärkein ja vaikein. Sen pitää olla kirkas ja inspiroiva.
Tätä mietittiin The Summer Destroyerin kohdallakin pitään, mutta idean kirkastuessa lopullinen tekeminen kesti vain ihan helvetin kauan. Eihän meillä ollut oikeasti aavistustakaan, miltä lopputulos tulisi näyttämään projektin alussa, mutta se oli vaan hyvä. Visuaalinen tyyli rakentui pitkin matkaa ja piti tekemisen kiinnostavana alusta loppuun.

Jos koko homman vaatiman työmäärän puristaisi kasaan, niin aikaa meni reilun työviikon verran, mutta tällä kertaa se siroteltiin n. 4 kuukauden ajalle. Ideaalitilanteessa tekijä(t) voisi keskittyä vain ja ainoastaan videoprojektiin vaikka kahdeksi viikoksi ja sillon ei aikataulutkaan venähtäisi niin helposti. Videoiden tekeminen on kuitenkin Suomessa lähes kaikille tekijöille enempi harrastamista kuin pääelanto, joten useimmiten niitä tehdään palkkatöiden välissä, yön pimeinä tunteina.”

Miten ”psykedeelisen musiikkivideon” luominen eroaa ”perinteisestä musiikkivideosta”?

”Ei välttämättä mitenkään, koska rajaa noiden välille voi olla mahdotonta vetää. Ne rakentuvat samoista elementeistä ja voivat useimmiten vaatia ihan samat prosessit.

Suurin ero on ehkä se, että psykedeelisen videon voi rakentaa melkeinpä mistä vaan jo olemassa olevasta kuvamateriaalista ja ohittaa näin paljon aikaa, suunnittelua ja resursseja vaativat kuvaukset ja niiden valmistelun.

Pelkkä hieno materiaali ei riitä.

Toisaalta perinteisen musavideon tuotanto itsessään voi olla hyvinkin suoraviivainen prosessi, kunhan itse idea on selvillä. Kuvaukset, leikkaus ja värimäärittely voidaan tarvittaessa tehdä todella tiiviillä aikataululla.
Psykedeelisellä puolella post-production -vaihe vie helposti useita päiviä jos psykedeelisuus leivotaan videoon vasta silloin, eikä esim. jo materiaalia kuvatessa.

Vaihtoehtoja on äärettömästi ja mitään oikeaa/väärää ei ole. Myös sattumilla ja vahingoilla on psykedeliassa ehkäpä enemmän tilaa kuin jossain muissa genreissä.

Lopullisen videon ulos-rendaaminen vie filttereiden ja lisäysten takia tuntikausia.

Omissa jutuissani yritän usein häivyttää materiaaleissa itsessään olevaa kotikutoisuutta eri filttereiden ja tekniikoiden avulla. Se on joka kerta erilainen prosessi ja usein lopullisen videon ulos-rendaaminen vie tuntikausia kun filttereitä ja muuta kuonaa on kasautunut päällekkäin kymmenittäin.”

Soiko biisi jatkuvasti taustalla musavideota tehdessä?

”Kyllä ja ei. Joissain vaiheissa kuten leikatessa ei oikein voi kuunnella mitään muuta kuin itse biisiä. Kuvia filtteröidessä ja kompositoidessa voi hyvin kuunnella muutakin tai olla kuuntelematta mitään. Joka tapauksessa videon tekemisen aikana kyseistä biisiä tulee kuultua ns. tarpeeksi.”

Millainen tai kenen taide inspiroi sinua henkilökohtaisesti?

”Mulla ei ole mitään varsinaisia guruja, mutta tykkään esim vanhoista Spike Jonzen ja Michel Gondryn musavideoista. Hiphopin puolella on pitkään tehty todella häröjä juttuja, kuten esim Tyler The Creatorin & Odd Future -tyyppien ja vaikka Eevil Stöön monet videot. Tykkään siitä asenteesta, että voidaan tehdä mitä vaan huvittaa.
Myös 70–80-luvun taitteen musavideot ja sen aikaset videoefektit inspiroivat.

David Lynchin tuotanto on kestosuosikki, joka varmasti vaikuttaa paljon omiin tekemisiin tahtomattakin. Kotimaisista suuruuksista tärkeimmät vaikuttajat on varmaan Vilunki 3000 ja Sielun Veljet.”

Space Renegades jakaa videosuosikkejaan

1 Yes – Yours Is No Disgrace – Live at Beat-club (1971)

”Palatkaamme alkuun: Audiovisuaalisen psykedelian alkuaikoinahan ei varsinaisia musiikkivideoita ollut vielä olemassa, joten esiteltävissä on lähinnä tv-livetaltiointeja, joissa on saatettu käyttää kotikutoisia psykedeelihköjä kikkoja, kuten zoomin nytkytystä tai linssin eteen asetettua kristallimaljaa.
Toisaalta esitysten valoshow’hun saattoi kuulua jyrkkiä värityksiä tai ameeba-projisointia, joka järisytti todellisuuden havainnointia. Tässä saksalaiset The Beat Show’n TV-insinöörit tykittävät Yesille koko efekti-arsenaalinsa vuoden 1971-taltioinnissa.”

2 Tina Turner, The Who – Acid Queen (1975)

”Harkitumpaa mutta totaalisempaa (ja isomman budjetin) tajunta-akrobatiaa on nähtävissä psykedeelisten vuosien elokuvissa. Oivallisena esimerkkinä Tommy -elokuvan painajaismainen, The Whon ja Tina Turnerin esittämä Acid Queen, jossa ohjaaja Ken Russell rekonstruoi kuuro-mykkä-sokean messiaan huonon tripin ansiokkaasti.”

3 The Beatles – Yellow Submarine (1966)

”Psykedeeliset musiikkivideot ja oikeastaan koko pop-kulttuurin näkemys psykedeliasta ovat luonnollisesti paljon velkaa The Beatlesin Yellow Submarine -animaatiolle, joka vei psykedeelisistä julisteista tutun tyylisuunnan suuren ja kansainvälisen yleisön tietoisuuteen. It’s all too much -biisi/kohtaus sisältää oikeastaan kaikki kliseet ja sakramentit, joita on jälkeenpäin käytetty psykedeelistä tunnelmaa viriteltäessä.”

George Harrison – It’s all too much from Peter Harrison on Vimeo.

4 Psykosoniks – Welcome To My Mind (1993)

”80- ja 90-lukujen vaihdeaikoina elektronisen musiikin videoissa päästiinkin jo, saavutettavamman teknologian ansiosta, täysin pitelemättömille ja välilaskuttomille lennoille fraktaalitunneleihin ja prosessoreiden äärirajoille. Tuosta esimerkiksi Psykosoniks, joille Ruohonleikkaajamies on tainnut soittaa useamman kerran.”

5 Beck – Beercan (1994)

”Olkoonkin enemmän surrealismiin kallellaan, on Beckin hillitön Beercan hyvä nostaa edustamaan 90-lukua. Loser videosta tuttu elämänhallinta on puhjennut kukkaseen.”

6 Chemical Brothers – Let Forever Be

”Ja tietenkin Michel Gondry mursi lopulta genren koodin Chemical Brothersin videolla Let Forever Be.”

 

”Loppuun vielä muutama poiminta lähimenneisyydestä”:

 

Materiaalia oman videon tekoon:

https://www.youtube.com/user/NASAtelevision
https://archive.org/details/stock_footage&tab=collection
https://archive.org/details/movies

 

Artikkelin kuva: kohei yamada, CC BY-SA 2.0

Space Renegades Facebookissa

Advertisement

Suomessa metalli on hovikelpoista, mutta psykerock yhä hörhöilyä

Psykedeelinen rock on alakulttuuri, josta puhutaan tutuille kiertoilmauksin, jottei saa hörhön leimaa. Nyky-psykedelian painolastina on 1960-luvun huumehistoria. Siitä olisi korkea aika päästä eroon, kirjoitetaan Kolmas Korva -esseessä.

image

Kävin oluella kovan psykerock-harrastajan kanssa. Päivätöissä käyvä, koulutettu perheellinen mies kertoi puhuvansa muille kuin ystäville yleensä ”musiikkiharrastuksesta”, vaikka on osaava ammattilainen nimenomaan psykedeelisen rockin kentällä.

Kysyin hölmistyneenä perustelua. Syy oli selvä: psykedelia yhdistetään huumehörhöilyyn, eikä kaveri halunnut kenenkään kohottelevan kulmia työpaikan kahvihuoneessa.

Yllätyin ensin – kunnes tajusin, etten oikeastaan edes yllättynyt.

Jos musiikinalan laaja tuntemus koskisi vaikka sitten Suomessa paljon salonkikelpoisempaa metalli-skeneä, osaamista ei tarvitsisi piilotella.

Nyt puolisen vuotta Kolmas Korva -blogia kirjoittaneena voin todeta tehneeni samanlaisia havaintoja: ”psykeblogin” kirjoittaminen kuulostaa huomattavasti enemmän hörhöltä ja vähemmän houkuttelevalta kuin vaikka metalliblogin, rap-zinen tai ihan vain ”musablogin” pyörittäminen. Vaikka psykedelia on vasta tehnyt uutta tulemistaan, sen taakkana on jonkinlainen historiallinen leima huumeiden ja holtittomuuksien aisaparina.

Kahden kerroksen genret

Porvarillisista ennakkoasenteista toki kärsivät kaikki alakulttuurit, vaikka niiden taustalla olisikin lähes poikkeuksetta jokin sinänsä kiinnostava kulttuurinen ilmiö.

Koska myös psykerock nyt on marginaalinäpräyksenä lähtökohtaisesti ”musiikkidiggarien” hommaa, en odotakaan, että Pirjo-tätiä kiinnostaisi sukujuhlissa jutustella metsäpsykedelian kulttuurillisista taustatekijöistä nyky-Suomessa tai kysellä päällimmäisiä tunnelmia Oranssi Pazuzun Tampereen-keikalta.

Lisäksi onhan huumeassosiaatiolla perusteensa: psykedeelisen taiteen juuret kietoutuvat jo 1800-luvun oopiumvillitykseen, 1960-luvun hippiliikkeestä nyt puhumattakaan, ja viittaahan koko termi ”psykedeelinen” tajunnan laajentumiseen. Totta kai myös psykefestareilla pajan haistaa ja LSD-trippikokemuksia kuulee vaihdettavan.

image

Käsistä lähtenyt, pahan hapon ja väkivallan kyllästämä Altamontin festivaali 1969 nopeutti psykedeelisen kulttuurin rappiota

Miksi huumeleima sitten harmittaa? Koska niin monesti psykedelia liittyy huume eskapismin sijaan ihmisen eksistentiaalisiin, hengellisiin ja esteettisiin pohdintoihin. Tietynlainen ekstaattisuus kuuluu psykedeliaan, mutta sen kaipuu juontuu syvälle ihmiseen ja ulottuu paljon huumeita kauemmas historiaan. 1960-luvun sukupolvi oli vain yksi eksistentiaalisen uteliaisuuden tulkitsija.

Huumeet jäljittelevät yhteisöllistä, nostattavaa ja lohdullista tunnekokemusta, jonka ihminen voi saavuttaa jo pelkän rytmin avulla, kun puitteet ja ajatusmaailma ovat oikeat.

Psykedelia on nyt Psych

Viime vuosikymmeninä, kun järjestäytynyt psykedeelinen rock-kulttuuri vielä nukkui pois pöhnäänsä ja 1960-luvun spektrivärit ja sosiaaliset massaliikehdinnät etääntyivät kuin hippivolkkarin takavalot, ”psykedelia”-termi assosioitui vahvasti psykedeeliseen teknoon, psytranceen. Sen kuulee toisinaan reaktioissa psykedeelisen musiikkiin: ”Aivan, psykeä, mä juuri kuuntelinkin Infected Mushroomia”.

Psykerockista ja psytrancesta ei kuitenkaan ole luonteva puhua edes samassa lauseessa. Pitkine konemusiikkifestivaaleineen ja utopia-henkineen psytrance ei jaa psykedeelisen rockin kanssa kuin etuliitteen. (Pelkällä kunnioituksella psytrancea kohtaan.)

Yhdysvalloissa ja Englannissa, kahdessa modernin psykerockin voimapesässä, skenen hörhöleimaa on (tiedostamatta) onnistuttu hälventämään psych-käsitteellä. Psych on lempinimi nykypäivän psykerokille eli neo-psykedelialle. Näppärästi ääntyvä termi [saik] on vakiinnuttanut asemansa nuorten rockblogien ja -festarien nimissä. Se on yhdistänyt genren toimijoita yhden nimikkeen alle ja kirkastanut sen nuhruista auraa väistämällä psykedelia-sanan käytön.

Vaikkei Psych-termi ollut vieras 1960-luvullakaan, se tuntuu piirtävän jakolinjan 60 luvun hippimusiikin ja nykyisten psykedeelisten musiikkigenrejen väillä.

Kun 1960-luvun vapaan rakkauden sukupolvi teki tärkeän työn raivatessaan tilaa sotakriittiselle, moraalisesti vapaammalle yhteiskunnalle, muutoksen keskeisiä pilareita oli hippiliike. Siinä keskeisiä taas olivat uusia harmonian kokemuksia tarjonneet huumeet.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nyky-psykedelia on syntynyt monimutkaiselle 2000-luvulle, maallistuneeseen ja lähentyvän ekokatastrofin uhkaamaan maailmaan. Yksi ”lopettakaa sodat ja laillistakaa huumeet” -viesti enää riitä, vaan info- ja kulttuuriähkyssä tarvitaan uusia kerroksia, uusia syvyyksiä.

Niinpä neo-psykedeliassa on tummia ja hypnoottisia sävyjä, se etsii rakastajia luontosuhteesta, kosmisuudesta, ateismista, valtameristä, vuosikymmenten aikana syntyneistä genreistä, feminismistä, seremonioista ja perinteistä ympäri maailman (muualtakin kuin Intiasta). Se lainaa post-punkista, grungesta tai metallimusiikista.

Psykedeelinen rock-musiikki kertoo yhtä luontevasti vaikka erotilanteista, kaupallisuudesta tai aselaeista kuin LSD-näyistä autiomaassa.

Neo-psykedelia on uteliaisuuden kulttuuria, yksi monista nykyajan henkisyyden tulkintatavoista. Se ansaitsisi kevennystä historian huumehuuruiseen painolastiin.

//Mertsi

 

Kiitos Kingston Wall -kitaristipojat!

image

Musiikkitoimittaja Oskari Onninen kirjoittaa Helsingin Sanomien kahden tähden Mara Balls -arviossaan (joskin Onninen vertaa tätä sooloartistia Jukka ja Jytämimmeihin läpi kritiikin) seuraavasti:

“Kaiken huipuksi Maravishnu-instrumentaali on inha muistutus kaikesta siitä pahasta, mitä Kingston Wall on kitaristipojille tässä maassa aiheuttanut”.

Onnisen pojittelevaan kommenttiin löysin kaksi tulkintatapaa, joista ensimmäinen on todennäköisempi:

1) Kingston Wallin Petri Wallin loistelias kitaransoitto on saanut aikaan kasan huonoja kopioijia, joihin Onninen siis tämän tulkinnan mukaan laskee myös Mara Ballsin “kitaristipojan”  – eli siis kitaristi Maria Mattilan itsensä – tai

2) Kingston Wallin Petri Wallin kitaransoitto ei ole loisteliasta, vaan pikemminkin jotenkin luotaantyötävää, ja hänen faninsa jatkavat soitollaan tätä pahan entropiaa.

Ensimmäinen on ontuvaa argumentaatiota, koska Kingston Wall kitaristeineen ei ole vastuussa mahdollisista huonoista jäljittelijöistään.

Toinen tulkintatapa kuulostaa niin väheksyvältä Wallin uraauurtavaan sävellys- ja soittotyöhön nähden, että uskonpa hyvässä tahdossani Onnisen viittavaan ensimmäiseen.

Oli miten oli, haluan Kolmas korva -blogin puolesta kiittää kaikkia Kingston Wallin innoittamia eritasoisia kitarapoikia- ja tyttöjä, kuten Maria Mattilaa, heidän työstään suuren suomalaisen visionäärin työn jatkajina. Aina virtuoosimainen soitto ei ole automaattinen edellytys laadulle – kuten ei lehtijutun iso levikkikään.

//Mertsi

Jaki Liebezeit

Vaikea arvioida, kuinka suuri vaikutus viikko sitten edesmenneellä Can-rumpali Jaki Liebezeitillä ja hänen konemaisella soitollaan on ollut nykypäivän psykebändeihin, mutta todennäköisesti valtava. Tässä Cania livenä vuodelta 1970 half man, half machinen muistoksi.