Esittely ja levyarvio: Deep Space Destructors – Visions from the Void (2018)

Deep Space Destructors.

Oululainen Deep Space Destructors julkaisi uuden levynsä Visions from the Voidin, josta julkaistiin näyttävät gatefold-värivinyylipainokset Markus Räisäsen kansitaiteella. Aiemmin avaruusrock-trio on ehtinyt julkaista neljä LP:tä ja yhden EP:n. Samalla bändi on vakiinnuttanut maineen pidettävänä, ylpeästi Hawkwindiin referoivana live-bändinä, jonka soitto huitelee kosmisilla korkeuksilla.

Visions from the Voidin arvio löytyy jutun lopusta. Sitä ennen Jani Pitkänen (laulu, basso ja perkussiot), Petri Lassila (kitara ja taustalaulut) ja Markus Pitkänen (rummut) kertoivat DSD:n taustasta ja uutuuslevyn teosta.

Kolmas korva: Esittelisittekö bändinne tarinan ja jäsenet?

”Deep Space Destructors starttasi vuonna 2011, sen jälkeen kun aiemmat musiikkiprojektit tulivat tiensä päähän. Markus jamitteli niin Janin kuin Peten kanssa, ja löimme sitten niin sanotusti kosmiset mielet yhteen.

Mukana keikoilla pyörii sitten sekalainen joukko kosmisia ystäviä, joiden kanssa viedään biisejä ja livemeininkiä uusiin sfääreihin. Monet näistä vierailevista muusikoista soittavat myös kanssamme Oulu Space Jam Collectivessa.”

Millaisia teemoja haluatte Deep Space Destructorsin musiikilla käsitellä?

Jani: ”Aikalailla tässä lyriikoitten kautta pureudutaan mielen syövereihin, mielen tutkimiseen, mielen tuhoamiseen ja uudelleen löytämiseen ja ”matkustamiseen”. Teeman voisi löyhästi katsoa liittyvän itsensä kehittämiseen/löytämiseen. Thinking is the best way to travel, The Moody Bluesin sanoin.”

Markus: ”Avaruus, aika ja äärettömyys. Kosmiset mittakaavat antavat perspektiiviä mitä täällä avaruusalus Maassa tapahtuu ja minne ollaan menossa. Tarkoituksena on tietysti myös laajentaa tietoisuutta monella tasolla ja avartaa mielen silmää.”

Miten Vision from the Void -uutuuslevyn sävellys ja työstö sujui?

Jani: ”Uuden levyn työstö sujui meille aika perinteisissä merkeissä. Paljon jamia, treeniä, ideoitten pyörittelyä ja kokeilua. Oisin halunnu tehdä tästä levystä meidän punk-levyn, mutta siitä muotoutuikin aika mantramainen ja eteerinen, jopa levyn menevämmät biisit ovat toteutettu mielestäni ”mantramaisesti”.


Levytyskokemus oli meille ensimmäinen oikeassa studiossa, aikaisemmin on tehty äänitykset Markuksen talolla tai treeniksellä ja milloin missäkin lie komeroissa! Oli kyllä huikea kokemus käydä Tonehavenilla [Tonehaven Studios Laukaalla] soittamassa, saunomassa ja chillaamassa. Tompalla on mahtava meininki siellä käynnissä!”

”Olisin halunnu tehdä punk-levyn, mutta levystä muodostuikin aika mantramainen.”

Jani Pitkänen

Ennen Visions from the Voidia olette julkaisseet jo viisi albumia, joista kaksi edellistä myös vinyylimuodossa. Edellisen levynne biisi Journey To the Space Mountain on saavuttanut kulttimainetta suomipsyke-nichen sisällä.
Miten koette soittonne ja otteenne musaan muuttuneen vuosien myötä?

Jani: ”Journey on kyllä biisinä outo, sen synnytys oli vaikeaa. 5/4-tahtilajin ja oudossa timessä menevien vokaalien treenaus oli aika tuskaa aluksi, meinas progekäpy palaa monestikin. Mutta lopussa treenaus palkitsi ja biisi saatiin kasaan oikein makiasti. Nykyään se on jatkanut evoluutiotaan ja biisiin on ilmaantunut jamikohtia, erilaisia soinnutuksia.
Oikeastaan tuo kuvaa DSD:n musaa yleensäkin hyvin, harva asia jää meillä niin sanotusti paikoilleen. Kaikki elää, eikä vähiten kiitos kitaristin vilkkaan mielikuvituksen ja hyvän melodiavainun.

Vuosien myötä on löydetty ehkä selvemmin se oma ”ydin” sieltä härön seasta. Osaamme tuoda ne toimivat jutut framille paremmin, kehitellä ja pyöritellä niitä monella eri tavalla. Silti siellä pohjalla on aina se alun jamiporukan halu saada niitä psykedeelisiä musakokemuksia, unohtaa ympäröivä maailma ja luoda oma maailma.”

”Pohjalla on aina se jamiporukan halu saada psykedeelisiä musakokemuksia.”

Jani Pitkänen

Markus: ”Journey to the Space Mountain oli myös kokeilu, että saadaanko ns. kahden riffin kappale toimimaan.
Soittoon ja otteeseen on tietysti tullut vuosien myötä jonkin verran kokemusta ja varmuutta. Alussa kun sitä tiettyä fokusta ei oikein ollut niin rönsyiltiin enemmän stonerin, kosmisen doomin ja jopa suomenkielisen bluesin tiimoilla. Materiaalia on karttunut vuosien varrella laidasta laitaan!”

Vuosi lähenee loppuaan. Voisiko jokainen bändin jäsen jakaa Kolmas korvan lukijoille joko suosikkipsykekeikkansa tai -albuminsa vuodelta 2018?

Jani: ”Kikagaku Moyo ja Volcano Roadburnissa. Molemmat keikat olivat eeppisiä kokemuksia, jotka muokkasivat omia musiikillisia näkemyksiä taas hieman eri suuntaan.
Levyistä Kikagaku Moyon Masana Temples teki vaikutuksen levytettynäkin. Hienoja nyansseja, upeita melodioita ja normista poikkeavat eteeriset vokaalit. Toiseksi varteenotettavaksi ehdokkaaksi on noussut Jacco Gardnerin Somnium.

Markus: ”Suosikkikeikat olivat Kikagaku Moyo Roadburnissa ja Nebula Desertfest Berlinissä. Kikagakun keikan uskomaton dynamiikka ja kauneus lumosivat täysin. Nebulan näkeminen oli heavy psych dream come true.
Suosikkipsykealbumi on Kikagaku Moyon Masana Temples. Vuoden paras instrumentaalipsykealbumi on Mythic SunshipAnother Shape of Psychedelic Music.”

Pete: ”Elämäntilanteesta johtuen en ole käynyt juuri keikoilla enkä oikeasti muista kunnolla yhtään keikkaa kuluneelta vuodelta. Jos DSD:llä on keikka festareilla, ei muiden keikkoihin voi keskittyä täysillä. Muistan kuitenkin että Viron Skeneraator-festareilla oli kesällä tosi hyviä keikkoja. Ehkä vähän välttelen vaikutteiden imemistä oman genremme kuplamerestä.
Jani ja Markus pulahtelevat suvereenisti näillä merillä minunkin edestä omat kaleidoskoopit silmillään. Toisinaan heistä huomaa treeniksellä, et ny on pärähdetty johonkin juttuun 🙂
Tänä vuonna eniten soinut albumi on Soiva Siili Pääosassa Soiva Siili. Tältä levyltä erityisen suosittelun saavat psykedeeliset Talvisatu Hämähäkistä, Luonnon Kulta, Vanha Lahna ja Peltomyyrä.”

”Elämäntilanteestani johtuen en muista kunnolla yhtään keikkaa kuluneelta vuodelta. Soitetuin albumi oli Soivan Siilin Pääosassa Soiva Siili.”

Petri Lassila
Tutkimusmatkoja lukemattomiin tietoisuuden galakseihin

Arvio: Deep Space Destructors – Visions from the Void (2018)

Deep Space Destructors totesi haastattelussamme vuosien levytyksen ja jamittelun luoneen varmuutta biisintekoon. Jo ensikuuntelujen aikana Deep Space Destructorsin uutuuslevyltä Visions from the Voidilta kuulee itsevarmuutta ja näkemyksellisyyttä. Levyn viidessä kappaleessa riittää pesunkestävää jamittelevaa avaruusrock-tulitusta– jota vahvistavat
Dr. Spacen (Öresund Space Collective) analogiset syntikat – mutta myös tilaa maukkaille nyansseille.

Odottamattomat ja avaruusrockin tutuimpia maneereita rikkovat elementit kuuluvatkin levyn suuriin vahvuuksiin.
Niiden avulla Deep Space Destructors osoittaa hallitsevansa pitkien kappaleiden elinkaaret. Jännitettä luodaan vuoroin kierroksia lisäämällä, hetkittäin kaavoja hienostuneesti rikkomalla.

Hyvänä esimerkkinä toimii Astral Traveller, joka jatkaa siitä mihin tähtilaivan oven sisään potkaissut avausraita Psyche Remade jäiUpottava kappale koostuu näennäisen toisteisista osioista, joihin kuitenkin lisätään mausteita ja yksityiskohtia kuin hitaasti kypsyvään gourmet-soppaan. Lopussa kuullaan duurivoittoinen viimeinen nousu, joka jättää herkullisesti illallistajat odottamaan lusikat kädessä lisää.

Lupaus myös lunastetaan. DSD yllättää vaihtamalla laulukielen suomeen hiipivästi käynnistyvässä Tyhjyyden Mantrassa, jossa Antti Ylijääskön saksofonivierailua ympäröivän psykedeelinen pauhu tempaa mukaansa. Biisin rakentelussa kuulee sellaista taitavaa rytmiikkaa, joka saa pään huomaamatta notkumaan keikalla. Tässä levyn parhaassa kappaleessa on jotain visuaalista ja kiehtovan pahaenteistä.

B-puolen avausraita Floating on komea 10-minuuttinen, joka kasvaa kookkaaksi mantramaisen hokeman ympärille. Biisin toisteisuus lienee sitä laatua, josta ”punk-levyä toivonut” basisti-laulaja Jani Pitkänen totesi pilke silmäkulmassa yllättyneensä. Pitkäsen basso tekee kappaleessa hauskoja laskevia askelluksia, ja soitto on koko troikalta erityisen hallittua juuri Floatingissa. Hokemakohtien sointukierrossakin tuntuu olevan jotain avaruudellisen leijailevaa.

Visions from the Void on vahva levy, joka jättää merkin suomalaisen avaruusrockin aikajanalle.

Levyä ja sen kansia on erityisen mieluista hypistellä, kiitos kansitaiteilija Markus Räisäsen. //Mertsi

Bändiesittely ja levyarvio: Boar – Poseidon (2018)

Oululaiseen vuonna 2009 perustettuun Boar-yhtyeeseen kuuluvat Petri Saarela (kitara/laulu), Jari Montonen (kitara), Kalle Huttu-Hiltunen (rummut/efektit) ja Petri Henell (basso/laulu). Psykedeelistä doomia soittava bändi julkaisi kesäkuussa toisen pitkäsoittonsa Poseidonin, jonka arvio löytyy jutun lopusta.
Petri Henell kertoi Kolmas Korvalle bändin ja uuden levyn taustoista.

Mistä asti Boar on toiminut? Kertoisitko lyhyesti taustanne?

”Boar lähti käyntiin Petri S:n ja Kalle H-H:n kahdenkeskisestä jammailusta syksyllä 2009.
Jätkät päättivät kuitenkin pyytää mukaan ‘Bassopeten’ eli Henellin Petrin, joka otti basson lisäksi hoitoonsa vokaalit.

Petrit ja Kalle olivat jo aikaisemmin soittaneet samoissa kokoonpanoissa, mutta ajan saatossa bändit alkoivat kuivumaan kasaan, jolloin tuli tarpeeseen perustaa uusi yhteinen bändi. Samanlaisen musan diggailu oli plussaa ja omanlainen soundi löydettiinkin aika suoriltaan. Tiedettiin heti mitä ollaan tekemässä.
Trion lisänä toimi alussa efekti/pulputus-osastolla Turtisen Toni (Missikisat). Jossain vaiheessa ekan levyn jälkeen mukana oli myös Latvamäen Aki (Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Artificial Latvamäki) hämyilemässä jonkin aikaa.
Neljänneksi vakituiseksi jäseneksi mukaan tarttui kokoonpanokokeilujen jälkeen Montosen Jari joka hoitaa toisen kitaran virkaa. Tämän myötä Boar on morfautunut siksi mikä tänä päivänä on.”

Boarin vuorottelevat vokaalit saivat alkunsa tehokeinosta, jolla kuvattiin jättiläisen ja ritarin taistelua.

Miten uusi Poseidon-levynne syntyi? 

”Tuutatessamme vanhempia Veneficaen [ilmestyi 2015] biisejä keikalla, treenasimme, sävelsimme ja sovitimme koko ajan uutta materiaalia treenikämpällä. Pikkuhiljaa jätimme vanhempia kappaleita keikoilta pois ja soittelimme jo ennen levyn julkaisua keikoilla uutta materiaalia. Näin kappaleet hioutuivat aika lailla siihen muotoon mitä ne nyt ovat levyllä.

 

Biisien syntymiseen ei oikeastaan ollut, niin kuin ei ikinä ole, mitään tiettyä kaavaa. Riffit ja ideat tulevat kun tulevat, eikä mitään väännetä väkisillä tai naama irveessä. Jokainen toi omat ideat treenikselle ja niitä alettiin työstämään yhdessä, jonka kautta niistä muodostui sitten ajan myötä biisejä. Sanoituksen päävastuut on Henellillä ja Saarelalla.”

Esimerkiksi Poseidonin avausraidalla on useampi vokalisti, jos en kuule omiani. Vuorottelevat vokaalit ovat aika väkevän kuuloisia. Mistä idea tällaiseen tehokeinoon tuli?

”Kuulet ihan oikein. Meillähän ei ole niin sanottua päävokalistia, vaikka Henell suurimman osan lauluista hoitaakin. Saarela laulaa ”puhtaammat” osiot biiseistä ja Henell rääkyy räkäiset ja doomimmat osat.
Idea mahtoi lähteä, jos en väärin muista, Boarin ja Stolen Kidneysin Split EP:lle sävelletystä Cormoranista. Kappaleessa ikään kuin taistelevat ja keskustelevat ritari ja jättiläinen. Näin me jaoimme omat osuutemme biisiin ja sen jälkeen olemme laulaneet kappaleita näin. Tosin jotkut biisit menevät niin, että Saarela laulaa koko biisin ja Henell toisen. Epäkristillinen tasajako. Eli biisin mukaan menee kumpi vai kampi laulaa.”

 

Miten doomin ja stonerin kentät voivat mielestänne Suomessa tällä hetkellä?

”Doomin ja stonerin kentät suomessa voivat vallan hyvin. Toisaalta sellaista old school -doomia ei enää kauheasti ikävä kyllä kuule. Ug-osastolta löytyy useitakin todella kovia pumppuja! Joka keikkareissulla löytää kyllä jotain uutta. Aika monesti näkee sen mikä on väkisillä väännettyä schaibaa ja mikä on oikeasti tehty sydämellä ja aidolla tunteella musaa kohtaan.
Stoner on ollut jo muutaman vuoden ”muotimusaa”, joten niitä bändejähän on tullut niin kuin sieniä sateella.”

Jakaisitko vielä muutaman musavinkin Suomesta tai maailmalta, jotka ovat inspiroineet viime aikoina?

”Rehellisesti  ja ikäväkseni täytyy sanoa, että hektisen elämäntilanteeni vuoksi en ole kauheasti kiinnittänyt huomiota uuteen musiikkin taikka kerennyt edes kuuntelemaan mitään. Todella harmi.
Mutta sen sijaan käsken porukkaa kuuntelemaan Ozzyn aikaista Black Sabbathia ja chillaamaan kavereiden kanssa. Muutama bisse ja vähän medication.”

 

Arvio: Boar – Poseidon EP (Lost Pilgrim Records, 2018)

Kuvahaun tulos haulle boar poseidon

Boar kuvaa Bandcamp-sivuillaan itseään ”Suomen parhaiten säilyneeksi doom-salaisuudeksi vuodesta 2009 asti”.
Vaikka omat viimeaikaiset retkeni kaikuvasta neopsykerockista ja kosmisesta krautista kohti doomia ja psykedeelistä metallia ovat vasta lapsenaskeleita, eikä siten bändin uutuus minulle ole mikään yllätys, bändissä on tietynlaista tunnettuuttaan isomman tekijän voimaa: Boar on osoittaunut väkeväksi ja hyvin soittavaksi doom-kokoonpanoksi, jonka äänimaailma on nopean diskografia-katsauksen perusteella hioutunut kronologisesti kohti Poseidonia.

Avausraita Poseidon on raivokasta tykitystä, jossa Kalle Huttu-Hiltusen triolipohjainen komppi on luo solistikaksikko HenellSaarisen ärjyntä-huuto-vuorottelulle kehyksen, joka muistuttaa metallipiikein ja toisen maailmansodan metsämiinoin varustettua nyrkkeilykehää. Poseidon on lyhyesti sanottuna aivan helvetin kova biisi.

Vuorotteluvokaalit ja pääsolistin puute, joista kysyin ylempänä bändiltä enemmän, ovat levyn kantavia tehokeinoja, joka toistuu myös itämaisillä asteikoilla pelaavalla Sharar’s Sonilla. Verkkaisesti mutta varmasti rakentuva 12 on nimikkobiisin rinnalla levyn toinen kohokohta, joka huipentuu loppua kohden. Junnaavan toistuva metallinen psykedeliarytmi toistuu uudestaan ja uudestaan Saarisen kosmisen liturgian kaikuessa ison doom-ääniaallon alttarilla.

Levyn loppua kohden jykevä ja soitannallisesti levyn kenties rikkain kappale Dark Skies ottaa hengen happea. Cleanina laulettu C-osuus ja sitä seuraavat päällekkäiset kitarasoolot antavat ilmaa levyn tiiviiseen pakatun alkupuoliston jälkeen. Perinteiseen metallistailiin etäiseksi miksattu cleani laulu kuulosti omaan korviin hetken jopa PanteraltaTotally out of This World  päättää levyn toimivasti, joskin isompiäänisempääkin loppuhuipennusta olisi voinut levylle kuvitella.

Doomissa kuullun örinä-clean-rääkynä-huuto-karjunta-spektrin sisältä löytyy varmasti vokaalimakuja moneen makuun. Boarin monipuoliset ja usein ärjyvät vokaalit eivät varmasti uppoa kaikkiin, mutta itselleni ne luovat yhdessä Boarin hallitun ja sulavasti liikkuvan soiton kanssa erottuvan kokonaisuuden. Poseidon jää kaipaamaan hieman vahvempaa punaista lankaa metallisen ja hyvinkin kosmisen doom-ilmaisun välille, mutta muuten se on väkevä kokonaisuus ja bändi itselleni posiitivinen tuttavuus.
//Mertsi

Osta Poseidon-levy Bandcampissa
Boar Facebookissa
Boar Twitterissä 

Arvio: Our Solar System – Origins (2018)

arviokorvat_5_tahtea

Our Solar System / Vårt Solsystem (tässä tekstissä englanninkielisellä nimellä) on tukholmalainen musiikkikollektiivi, jonka uutuuslevy Origins on yhtyeen kolmas täyspitkä albumi. Kaikki levyt on julkaissut brooklynläinen Beyond Beyond is Beyond Records.



Mitä enemmän ruotsalaiseen laatupsykedeliaan tutustuu, sitä enemmän täytyy antaa krediittiä länsinaapurien tarinankerrontataidolle. Jonkinlainen brändäyksen perusosaaminen tuntuu olevan ruotsalaisilla kuin veressä.
Kun maailmanmaineen saavuttanut etnopsykepoppoo Goat maskeineen on lainannut asuihinsa alkuperäiskulttuurien elementtejä (varoen ammattimaisella tarkkuudella ylittämästä kulttuurisen omimisen rajaa), Our Solar Systemin mystinen estetiikka  rakentuu tällaiseen tarinaan:
Jokainen bändin jäsen edustaa eri planeettaa tai vaikka tiettyä asteroidivyöhykettä, minkä takia jäsenten muuten identtisissä valkoisissa kaavuissa on erilaisia avaruudenkappaleita edustavat symbolit (Saturnus = ♄, Maa = ⊕, Jupiter = ♃ jne).

our solar system origins.jpg

Nämä symbolit ovat nähtävissä myös Originsin hienossa kansitaiteessa. Rakeisessa kuvassa ruotsalaiset istuvat, lapset sylissään, Valkoisen talon pihalla kuin mitkäkin kylmän sodan aikoihin seuraajia keränneet profetiaaliset maailmanselittäjät.

Ruotsalaiset istuvat, lapset sylissään, Valkoisen talon pihalla kuin mitkäkin profetiaaliset maailmanselittäjät.

A-puoli koostuu 20-minuuttisesta avaruusjamijärkäle Vulkanenista. Biisi on nimensä mukainen. Kun tulivuori on seesteinen, sen ympärille maaperään syntyy elämää, mutta purkautuva tulivuori räjähtelee, kumisee ja rikkoo harmoniaa. Moniosaisen teoksen parhaita hetkiä ovat seesteiset poikkihuilusoitannat.

B-puoli koostuu neljästä biisistä, jossa pitkä jamittelurakenne on rikottu selkeästi erottuviin biiseihin. Seuraa hyvin miksattua, avaruudellista audiohunajaa. Se soljuu kauniisti, raikkaasti ja kaikkitietävästi kuin skandinaavisen kesäyön järvi.

Babalon Risin on kiihkeä avaruusjamittelu, jonka hypnoottisen sointukierron päälle puhallinsoolot ja esoteeriset vokaalit sopivat kuin rengas Saturnukseen. En Bit Av Det Tredje Klotet on tarkkaiskuisuudessaan huippuluokan kappale, jossa kraut-henkinen rytmi etenee kuin avaruusalus soiton hiljalleen kasvaessa (takakannessa musiikkiin osallistuneita henkilöitä on listattu peräti 18) ja avaruuspörinän reunustaessa koko komeutta. Vain 3:42 pitkässä kappaleessa Our Solar System rakentaa lyhyessä ajassa vahvan jännitteen kurinalaisella mutta kiihtyvällä soitollaan.

Natursligt Samspel on välijamittelu, joka rauhoittaa menoa hetkeksi. Onhan Origins toki intensiivinen levy, mutta leyhyttelybiisin tarpeellisuus on silti mielestäni vähän niin ja näin. Musiikillisesti se ei joka tapauksessa ihmeitä tarjoa, vaikka linnunlaulu-samplet ovat viehättäviä.

Lopetusraita Monte Verita on rakenteeltaan kuin rukous, mantra tai hymni. Kaunis melodianpätkä luuppaa upottavasti ja kiihtyy senkaltaiseen hartaaseen kiihkoon, josta Mikko Joensuu Amen-trilogiassaan varoitteli, mutta tässä kliimaksissa ei ole mitään vaarallista tai alistavaa. Totisesti, näin hyvin soittavia universumin harmonian rakentajia maailma kaipaisi Valkoisen talon pihalta pikemminkin sen sisätiloihin.

Our Solar System esiintyy Turun Ilmiö-festareilla heinäkuun lopulla. Itse en paikalle pääse, mutta paikalle pääsijät, raportoikaa ihmeessä bändin live-kunto.

//Mertsi

our solar system origins lp kuvat (1)

Arvio: Hookworms – Microshift (2018)

arviokorvat_4_tahtea

Click here to skip to English summary of the review.

Englantilainen Hookworms sanoi haastattelussamme halunneensa tehdä jotain aiemmasta noise/kraut/psykedelia-linjastaan poikkeavaa, ja siinä se totisesti onnistui: neljäs albumi Microshift kuljettaa bändin soiton elektronisempaan suuntaan ja kappaleiden aiheet iholle, sanoittaja-laulaja Matthew Johnsonin (MJ) henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Uutta levyä edellyttänyt tauko ei ole ollut bändille ruusuilla tanssimista: bändin studio joutui tulvan kouriin ja saatiin jälleenrakennettua vain joukkorahoituskampanjan avulla. Avoimesti kamppailustaan masennuksen kanssa puhunut MJ kertoi Microshiftin tarinoiden kumpuavan muun muassa ahdistuksesta, eroista ja pakokauhusta.
Pitkillä varjoilla on kirkkaat valonlähteet. Microshift on MJ:n selvästä henkilökohtaisuudesta huolimatta toiveikas ja kuten Soft Season ja Each Time We Pass -kappaleet osoittavat, myös kaunis levy.

Avausraidat Negative Space ja Static Resistance herättivät ennakkoon huomiota kahdesta syystä: ensinnäkin biisit ovat loistavia elektronisen indierockin tehopakkauksia. Seitsemänminuuttinen Negative Space lainaa tanssimusiikista, ja yhtyeen omin sanoin kappaleet sopisivat vaikka kuntosalille. Toiseksi ero Hookwormsin aiempaan abstraktimpaan tuotantoon on pysäyttävä. Rytminvaihdoksilla leikittelevä Ullswater on tarttuvaa ja oivaltavaa elektronista vaihtoehtopopia.

Toivo saattaa puskea yllättävistä raoista.

Muutoksen voima ei kuitenkaan ole Hookwormsin onnistuneen paluulevyn taika: se on sen monipuolisuus. Tunteiden kirjo kulkee päättäväisestä energiasta hädin tuskin päivänvalon kestävään sovintoon oman olemisen kanssa. Jännite kantaa vahvana läpi levyn.
Kaoottinen Boxing Day viittaa päivään, jolloin tulva täytti yhtyeen Leedsin-studion tilat. Kappale katkeaa kuin tie rotkon reunalla – mutta vain tippuakseen turvallisesti Reunionin sovinnolliseen lempeyteen, kohti uudelleenyhdistymistä.

Hookworms-018

Loistelias päätöskappale Shortcomings tiivistää levyn ytimen: elämä saattaa hukuttaa studion tulvaan mutta myös puskea uutta toivoa yllättävistä raoista. Discosta asti ammentava psykedeliavivahteiseen laulu päättyy toivekkaasti: ”Hold out, it’ll come.”

Microshift on kirjo mieleenjääviä kappaleita, joiden musiikillinen ilmaisu on rytmivaihdoksissaan ja syntetisaattorisoinnuissaan rikasta ja tarttuvaa.

On kiinnostavaa nähdä, raottaako Negative Space -hitti ovea uuteen, tanssittavaan suuntaan psykedeelisen rock-musiikin kentällä. Niin tai näin, Hookwormsista voi Microshiftin myötä taas puhua bändinä, jolla on kiinnostavaa sanottavaa.

Hookworms’ new album Microshift transforms the Leeds band’s sound to much more electronic and up-beat. Microshift’s catchy power, however is not only in the successful transformation of character, it’s in the quality of songs. They are more rhythmic in sound and more personal and less abstract in lyrics. Despite their hard themes, such as relationship break-ups and grief, the songs carry great glimpses of hope and harmony within. Microshift sounds like it that bases on something genuine, on real (often painful) experience. It leads to an emphatic and honest album about both the shadows in life and sources of lights behind them.

Microshift shifts from the opener pair’s energy bursting synth pop to grim and chaotic Boxing Day, which by the way stops – but only to land softly on Reunion’s soothing sounds.
Ullswater and the brilliant closing track Shortcomings are prime examples of Hookworms’ refreshed style of converting their energy levels to inspiring and stylish, yet unique sounding indie synth rock. Hookworms end their four year album drought with stylish and relevant album, whose electronic and up-beat influences may just become more frequent in Neo Psychedelic scene.

Kolmas Korva: Vuoden levyt ja muut poiminnat 2017

image

Vuosi 2017 on paketissa. Kolmas Korva listasi vuoden mieleenjäävimpiä levyjä, keikkoja ja biisejä.

 

Mertsin poiminnat

Parhaat psykedelia-levyt:

Circle – Terminal

Omaehtoisesta ja riemastuttavasta rock-levystä tuli heti klassikko.

King Gizzard & The Lizard Wizard & Mild High Club – Sketches of Brunswick East

“Hissimusaa”, totesi yksi Kolmas Korvan seuraaja. Toinen tulkinta on “King Gizzardin vuoden paras”, riippuen siitä, tykkääkö liskokingeistä jameissa vai pameissa. (King Gizzard julkaisi vuoden viidennen levynsä tätä juttua kirjoittaessa, eli bändi piti uskomattoman kuuloisen lupauksensa viiden levyn julkaisutahdista.)

Jane Weaver – Modern Cosmology

Ei yhtä vahva kuin konseptilevy The Silver Globe (2015), mutta hyvä psykedeelinen popalbumi yhtä kaikki.

Siinai – Sykli

Suomalaisia psykedeliajulkaisuissa ei korostu määrä vain laatu. Siinain hypnoottisen ja aiempia kypsemmän täyspitkän kruunasi komea levyjulkkarikeikka.

Mt. Mountain – Dust

Australiasta tulee paljon hyvää psykerockia. Mt. Mountainin pitkät psykedeeliset kappaleet ovat kuin aavikon kangastuksia.

Julie’s Haircut – Invocation And Ritual Dance Of My Demon Twin

Kokenut italialaisbändi löi shamanistisella, vivahteikkaalla levyllä itsensä läpi ns. laajennettuun tietoisuuteen.

Paras klubikeikka: Tinariwen, Tavastia 27.11.

Tuaregipoppoolla on aivan uskomaton karisma. Bändin tekninen ja hypnoottinen aavikkoblues pääsi akustisesti oikeuksiinsa Tavastialla. (Kuva: Vilma Timonen)

image

Paras festarikeikka: Ylva, Ilmiö-festari 29.7.

Elektronista musiikkia, rapia ja teknoa joikulauluun yhdistävä Ylva-kokoonpano soitti lumoavan keikan Turun illassa. Saamelaisen kommandopipon takaa laulava Niillas Holmberg vaivutti transsiin. (Kuva: Paadar Images)

image

Sukellus psykedeeliseen metatasoon -kappale: Mikko Joensuu: House of Fire

Mikko Joensuun Amen-levytrilogia ansaitsisi kaikkea suitsutustaankin enemmän krediittiä. Kolmas levy sukeltaa uskon ja ihmiselon ydinkysymyksiin.

Leon poiminnat

Vuoden debyytti: Soft Power – In A Brown Study

Tyylit levyllä vaihtelevat sulavasti Pekka Strengiä muistuttavasta jazzista suorasukaisempaan säröiseen rokkiin. Soft Power toimii vielä paremmin livenä, ja esimerkiksi 2. helmikuuta on mahdollisuus nähdä bändi Korjaamolla.

Vuoden kesälevy: Lemurian Folk Songs – Maro

Ensi kesän toiveena on nähdä tämä budapestilainen stoneria ja bluesia soittava bändi vihreä lasipullo-olut kädessä paahteisena kesäpäivänä puistokonsertissa. Erityispomintana levyltä Temple of Moonin kuuma kitarariffi.

Vuoden livetaltiointi: Mauskovic Disco Band – Analog Fruit

Yksi vuoden ilahduttavimmista biiseistä eikä vähiten sen musavideon takia. Kuusihenkinen hollantilaisbändi on ahtautunut maalle tyypilliseen kanavalaivaan, The Mauskovic Disco Shipiin, ja rykäisee livenä psykedeelisen diskobiisin. Kaikki toimii laulajan riekaleista hattua ja banaaniperkussiota myöten.


Vuoden kilkattelulevy: BANANA – LIVE

Riippuen omasta mielentilasta, levyn musiikki voi joko ärsyttää tai vaivuttaa hypnoottiseen tilaan. Marimbat ja vibrafonit nakuttavat rytmiä tarkasti ja välillä musiikista tuleekin mieleen säveltäjä Steve Reich. Toisaalta vastapainoksi levyn päättää maalaileva pianon ja klarinetin yhdistelmä – ilman kilkuttelua.


Vuoden louhinta: Cybe – Tropisch Verlangen

Joka vuosi kovimmat musadiggarit kaivelevat maan alle hautautuneita julkaisuja ja artisteja menneisyydestä. Rodriguez, William Onyeabor jne. Tämän vuoden yksi kiinnostavimmista uudelleenjulkaisusta on hollantilaisen Cyben kokoelmalevy. Cybe eli Siebe Baarda matkusti 80-luvun alussa Kaakkois-Aasiaan, vaikuttui sikäläisestä menosta ja julkaisi kolme kasettia vuosina 1981-85. Tälle kokoelmalle on poimittu noilta kaseteilta kymmenen trooppisen elektronista biisiä, joista osa menevämpää rumpukonerytmiä, osa enemmän new age/ambient- osastoa.