Arvio: Our Solar System – Origins (2018)

arviokorvat_5_tahtea

Our Solar System / Vårt Solsystem (tässä tekstissä englanninkielisellä nimellä) on tukholmalainen musiikkikollektiivi, jonka uutuuslevy Origins on yhtyeen kolmas täyspitkä albumi. Kaikki levyt on julkaissut brooklynläinen Beyond Beyond is Beyond Records.



Mitä enemmän ruotsalaiseen laatupsykedeliaan tutustuu, sitä enemmän täytyy antaa krediittiä länsinaapurien tarinankerrontataidolle. Jonkinlainen brändäyksen perusosaaminen tuntuu olevan ruotsalaisilla kuin veressä.
Kun maailmanmaineen saavuttanut etnopsykepoppoo Goat maskeineen on lainannut asuihinsa alkuperäiskulttuurien elementtejä (varoen ammattimaisella tarkkuudella ylittämästä kulttuurisen omimisen rajaa), Our Solar Systemin mystinen estetiikka  rakentuu tällaiseen tarinaan:
Jokainen bändin jäsen edustaa eri planeettaa tai vaikka tiettyä asteroidivyöhykettä, minkä takia jäsenten muuten identtisissä valkoisissa kaavuissa on erilaisia avaruudenkappaleita edustavat symbolit (Saturnus = ♄, Maa = ⊕, Jupiter = ♃ jne).

our solar system origins.jpg

Nämä symbolit ovat nähtävissä myös Originsin hienossa kansitaiteessa. Rakeisessa kuvassa ruotsalaiset istuvat, lapset sylissään, Valkoisen talon pihalla kuin mitkäkin kylmän sodan aikoihin seuraajia keränneet profetiaaliset maailmanselittäjät.

Ruotsalaiset istuvat, lapset sylissään, Valkoisen talon pihalla kuin mitkäkin profetiaaliset maailmanselittäjät.

A-puoli koostuu 20-minuuttisesta avaruusjamijärkäle Vulkanenista. Biisi on nimensä mukainen. Kun tulivuori on seesteinen, sen ympärille maaperään syntyy elämää, mutta purkautuva tulivuori räjähtelee, kumisee ja rikkoo harmoniaa. Moniosaisen teoksen parhaita hetkiä ovat seesteiset poikkihuilusoitannat.

B-puoli koostuu neljästä biisistä, jossa pitkä jamittelurakenne on rikottu selkeästi erottuviin biiseihin. Seuraa hyvin miksattua, avaruudellista audiohunajaa. Se soljuu kauniisti, raikkaasti ja kaikkitietävästi kuin skandinaavisen kesäyön järvi.

Babalon Risin on kiihkeä avaruusjamittelu, jonka hypnoottisen sointukierron päälle puhallinsoolot ja esoteeriset vokaalit sopivat kuin rengas Saturnukseen. En Bit Av Det Tredje Klotet on tarkkaiskuisuudessaan huippuluokan kappale, jossa kraut-henkinen rytmi etenee kuin avaruusalus soiton hiljalleen kasvaessa (takakannessa musiikkiin osallistuneita henkilöitä on listattu peräti 18) ja avaruuspörinän reunustaessa koko komeutta. Vain 3:42 pitkässä kappaleessa Our Solar System rakentaa lyhyessä ajassa vahvan jännitteen kurinalaisella mutta kiihtyvällä soitollaan.

Natursligt Samspel on välijamittelu, joka rauhoittaa menoa hetkeksi. Onhan Origins toki intensiivinen levy, mutta leyhyttelybiisin tarpeellisuus on silti mielestäni vähän niin ja näin. Musiikillisesti se ei joka tapauksessa ihmeitä tarjoa, vaikka linnunlaulu-samplet ovat viehättäviä.

Lopetusraita Monte Verita on rakenteeltaan kuin rukous, mantra tai hymni. Kaunis melodianpätkä luuppaa upottavasti ja kiihtyy senkaltaiseen hartaaseen kiihkoon, josta Mikko Joensuu Amen-trilogiassaan varoitteli, mutta tässä kliimaksissa ei ole mitään vaarallista tai alistavaa. Totisesti, näin hyvin soittavia universumin harmonian rakentajia maailma kaipaisi Valkoisen talon pihalta pikemminkin sen sisätiloihin.

Our Solar System esiintyy Turun Ilmiö-festareilla heinäkuun lopulla. Itse en paikalle pääse, mutta paikalle pääsijät, raportoikaa ihmeessä bändin live-kunto.

//Mertsi

our solar system origins lp kuvat (1)

Mainokset

Arvio: Hookworms – Microshift (2018)

arviokorvat_4_tahtea

Click here to skip to English summary of the review.

Englantilainen Hookworms sanoi haastattelussamme halunneensa tehdä jotain aiemmasta noise/kraut/psykedelia-linjastaan poikkeavaa, ja siinä se totisesti onnistui: neljäs albumi Microshift kuljettaa bändin soiton elektronisempaan suuntaan ja kappaleiden aiheet iholle, sanoittaja-laulaja Matthew Johnsonin (MJ) henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Uutta levyä edellyttänyt tauko ei ole ollut bändille ruusuilla tanssimista: bändin studio joutui tulvan kouriin ja saatiin jälleenrakennettua vain joukkorahoituskampanjan avulla. Avoimesti kamppailustaan masennuksen kanssa puhunut MJ kertoi Microshiftin tarinoiden kumpuavan muun muassa ahdistuksesta, eroista ja pakokauhusta.
Pitkillä varjoilla on kirkkaat valonlähteet. Microshift on MJ:n selvästä henkilökohtaisuudesta huolimatta toiveikas ja kuten Soft Season ja Each Time We Pass -kappaleet osoittavat, myös kaunis levy.

Avausraidat Negative Space ja Static Resistance herättivät ennakkoon huomiota kahdesta syystä: ensinnäkin biisit ovat loistavia elektronisen indierockin tehopakkauksia. Seitsemänminuuttinen Negative Space lainaa tanssimusiikista, ja yhtyeen omin sanoin kappaleet sopisivat vaikka kuntosalille. Toiseksi ero Hookwormsin aiempaan abstraktimpaan tuotantoon on pysäyttävä. Rytminvaihdoksilla leikittelevä Ullswater on tarttuvaa ja oivaltavaa elektronista vaihtoehtopopia.

Toivo saattaa puskea yllättävistä raoista.

Muutoksen voima ei kuitenkaan ole Hookwormsin onnistuneen paluulevyn taika: se on sen monipuolisuus. Tunteiden kirjo kulkee päättäväisestä energiasta hädin tuskin päivänvalon kestävään sovintoon oman olemisen kanssa. Jännite kantaa vahvana läpi levyn.
Kaoottinen Boxing Day viittaa päivään, jolloin tulva täytti yhtyeen Leedsin-studion tilat. Kappale katkeaa kuin tie rotkon reunalla – mutta vain tippuakseen turvallisesti Reunionin sovinnolliseen lempeyteen, kohti uudelleenyhdistymistä.

Hookworms-018

Loistelias päätöskappale Shortcomings tiivistää levyn ytimen: elämä saattaa hukuttaa studion tulvaan mutta myös puskea uutta toivoa yllättävistä raoista. Discosta asti ammentava psykedeliavivahteiseen laulu päättyy toivekkaasti: ”Hold out, it’ll come.”

Microshift on kirjo mieleenjääviä kappaleita, joiden musiikillinen ilmaisu on rytmivaihdoksissaan ja syntetisaattorisoinnuissaan rikasta ja tarttuvaa.

On kiinnostavaa nähdä, raottaako Negative Space -hitti ovea uuteen, tanssittavaan suuntaan psykedeelisen rock-musiikin kentällä. Niin tai näin, Hookwormsista voi Microshiftin myötä taas puhua bändinä, jolla on kiinnostavaa sanottavaa.

Hookworms’ new album Microshift transforms the Leeds band’s sound to much more electronic and up-beat. Microshift’s catchy power, however is not only in the successful transformation of character, it’s in the quality of songs. They are more rhythmic in sound and more personal and less abstract in lyrics. Despite their hard themes, such as relationship break-ups and grief, the songs carry great glimpses of hope and harmony within. Microshift sounds like it that bases on something genuine, on real (often painful) experience. It leads to an emphatic and honest album about both the shadows in life and sources of lights behind them.

Microshift shifts from the opener pair’s energy bursting synth pop to grim and chaotic Boxing Day, which by the way stops – but only to land softly on Reunion’s soothing sounds.
Ullswater and the brilliant closing track Shortcomings are prime examples of Hookworms’ refreshed style of converting their energy levels to inspiring and stylish, yet unique sounding indie synth rock. Hookworms end their four year album drought with stylish and relevant album, whose electronic and up-beat influences may just become more frequent in Neo Psychedelic scene.

Kolmas Korva: Vuoden levyt ja muut poiminnat 2017

image

Vuosi 2017 on paketissa. Kolmas Korva listasi vuoden mieleenjäävimpiä levyjä, keikkoja ja biisejä.

 

Mertsin poiminnat

Parhaat psykedelia-levyt:

Circle – Terminal

Omaehtoisesta ja riemastuttavasta rock-levystä tuli heti klassikko.

King Gizzard & The Lizard Wizard & Mild High Club – Sketches of Brunswick East

“Hissimusaa”, totesi yksi Kolmas Korvan seuraaja. Toinen tulkinta on “King Gizzardin vuoden paras”, riippuen siitä, tykkääkö liskokingeistä jameissa vai pameissa. (King Gizzard julkaisi vuoden viidennen levynsä tätä juttua kirjoittaessa, eli bändi piti uskomattoman kuuloisen lupauksensa viiden levyn julkaisutahdista.)

Jane Weaver – Modern Cosmology

Ei yhtä vahva kuin konseptilevy The Silver Globe (2015), mutta hyvä psykedeelinen popalbumi yhtä kaikki.

Siinai – Sykli

Suomalaisia psykedeliajulkaisuissa ei korostu määrä vain laatu. Siinain hypnoottisen ja aiempia kypsemmän täyspitkän kruunasi komea levyjulkkarikeikka.

Mt. Mountain – Dust

Australiasta tulee paljon hyvää psykerockia. Mt. Mountainin pitkät psykedeeliset kappaleet ovat kuin aavikon kangastuksia.

Julie’s Haircut – Invocation And Ritual Dance Of My Demon Twin

Kokenut italialaisbändi löi shamanistisella, vivahteikkaalla levyllä itsensä läpi ns. laajennettuun tietoisuuteen.

Paras klubikeikka: Tinariwen, Tavastia 27.11.

Tuaregipoppoolla on aivan uskomaton karisma. Bändin tekninen ja hypnoottinen aavikkoblues pääsi akustisesti oikeuksiinsa Tavastialla. (Kuva: Vilma Timonen)

image

Paras festarikeikka: Ylva, Ilmiö-festari 29.7.

Elektronista musiikkia, rapia ja teknoa joikulauluun yhdistävä Ylva-kokoonpano soitti lumoavan keikan Turun illassa. Saamelaisen kommandopipon takaa laulava Niillas Holmberg vaivutti transsiin. (Kuva: Paadar Images)

image

Sukellus psykedeeliseen metatasoon -kappale: Mikko Joensuu: House of Fire

Mikko Joensuun Amen-levytrilogia ansaitsisi kaikkea suitsutustaankin enemmän krediittiä. Kolmas levy sukeltaa uskon ja ihmiselon ydinkysymyksiin.

Leon poiminnat

Vuoden debyytti: Soft Power – In A Brown Study

Tyylit levyllä vaihtelevat sulavasti Pekka Strengiä muistuttavasta jazzista suorasukaisempaan säröiseen rokkiin. Soft Power toimii vielä paremmin livenä, ja esimerkiksi 2. helmikuuta on mahdollisuus nähdä bändi Korjaamolla.

Vuoden kesälevy: Lemurian Folk Songs – Maro

Ensi kesän toiveena on nähdä tämä budapestilainen stoneria ja bluesia soittava bändi vihreä lasipullo-olut kädessä paahteisena kesäpäivänä puistokonsertissa. Erityispomintana levyltä Temple of Moonin kuuma kitarariffi.

Vuoden livetaltiointi: Mauskovic Disco Band – Analog Fruit

Yksi vuoden ilahduttavimmista biiseistä eikä vähiten sen musavideon takia. Kuusihenkinen hollantilaisbändi on ahtautunut maalle tyypilliseen kanavalaivaan, The Mauskovic Disco Shipiin, ja rykäisee livenä psykedeelisen diskobiisin. Kaikki toimii laulajan riekaleista hattua ja banaaniperkussiota myöten.


Vuoden kilkattelulevy: BANANA – LIVE

Riippuen omasta mielentilasta, levyn musiikki voi joko ärsyttää tai vaivuttaa hypnoottiseen tilaan. Marimbat ja vibrafonit nakuttavat rytmiä tarkasti ja välillä musiikista tuleekin mieleen säveltäjä Steve Reich. Toisaalta vastapainoksi levyn päättää maalaileva pianon ja klarinetin yhdistelmä – ilman kilkuttelua.


Vuoden louhinta: Cybe – Tropisch Verlangen

Joka vuosi kovimmat musadiggarit kaivelevat maan alle hautautuneita julkaisuja ja artisteja menneisyydestä. Rodriguez, William Onyeabor jne. Tämän vuoden yksi kiinnostavimmista uudelleenjulkaisusta on hollantilaisen Cyben kokoelmalevy. Cybe eli Siebe Baarda matkusti 80-luvun alussa Kaakkois-Aasiaan, vaikuttui sikäläisestä menosta ja julkaisi kolme kasettia vuosina 1981-85. Tälle kokoelmalle on poimittu noilta kaseteilta kymmenen trooppisen elektronista biisiä, joista osa menevämpää rumpukonerytmiä, osa enemmän new age/ambient- osastoa.

Arvio: Heaters – Matterhorn (2017)

English summary below the text.

image

arviokorvat_3_tahtea

Psykedeelisen musiikin paljoudessa michiganlainen Heaters kuulostaa uniikilta. Heatersin kaiutettu laulu ja melodiset rock’n’roll-riffit jammailevat psykedeelisessä lakeudessa, täyteläinen ja retrohenkinen soundi huuruisiin garagerock-vivahteisiin kietoutuen.

Heatersin ensi-EP Solstice (2014) sai syystäkin newyorklaisen levy-yhtiö Beyond Beyond is Beyondin katseet kohoamaan. Lafka julkaisi kaksi lupaavaa Heaters-levyä, Holy Water Poolin (2015) ja Baptistinan (2016), vintage-henkiset, monin paikoin mukaansatempaavat psykerock-levyt. Pitkälti samalla reseptillä, joskin jylhemmillä mausteilla, on valmistettu uutuslevy Matterhorn.

image

Aiemmilla levyillä Heatersin lauluosuuksissa vuorottelivat basisti Nolan Krebs ja kitaristi Andrew Tamlyn. Tamlynin jätettyä bändin solistinhommat hoitaa pääosin Krebs. Vaikka Tamlynin nasaali täydensi hyvin Krebsin jäykempää ääntä, oli kaksi pääsolistia enemmänkin esteettinen tehokeino, joka korosti bändin energisyyttä nopeissa kappaleissa.

Heaters osaa rokata. Vuoden 2016 KEXP-keikalla mukana vielä sekä Tamlyn että Krebs. 

 

Harvasta neo-psykedeliabändistä voi sanoa “mahtipontinen” ilman assosiaatioita taistelu- tai sinfoniametalliin (terveiset muillekin Turisas-faneille!), mutta Heaters tekee poikkeuksen. Uuden levyn nimi ja kansitaide kuvaavat Sveitsin Matterhorn-vuorta, ja säväyttävät Thanksgiving I ja Thanksgiving II ovat hyviä esimerkkiä Heatersin monikerroksisesta, kuohkeasta soitosta.

Matterhornilla on vähemmän garage-rosoisuutta, enemmän jyhkeitä kitararock-soundeja ja progressiivisempia kappalerakenteita. Soitto on rauhallisempaa ja siinä on melankolisiakin sävyjä, mutta perussyke on kuitenkin psykedeelisen rytmikäs. Rumpali Joshua Korfin paukutus kasaa tervettä vastapainoa Krebsin kaikuvalle laululle, joka on mukavasti erottuvaa, mutta hitusen venytettyä.

Bronze Behavior -kappale on psykedeelinen maalailu ja Hollannin samannimisestä juhlapäivästä ideansa saanut Kingsday leikittelee upottavalla rytmillä. Niiden jälkeen Hochelega-biisi ei oikein jää mieleen. Pearls on mollivoittoinen ja muhkea kuusiminuuttinen, jossa pelataan maltillisella kompilla ja kuulailla urkusoundeilla. Pearls toimii, joskaan ei kosketa kaunista vaikutelmaa syvemmälle.

https://open.spotify.com/embed/album/45eEt3Mt60HDnOsGzU2489

Levy loppuu todella komeaan Séance-ralliin, jonka kaltaiset kiivaat tykitykset ovat yleisempiä aiemmilla levyillä. Kertosäen toisen tahdin valtamerensyvää bassonuottia on ilo jytisyttää kaiuttimista, ja biisin lopussa vielä kerran encoreen yltyvän huiman riffin myötä levy saavuttaa vodkapaukun lailla energisöivän katarsiksen.

Kokonaisuutena Matterhorn on yhtenäinen, soljuva psykedeelisen kitararockin albumi. Parhaimmillaan se punoo yhteen kiehtovia vastakohtia: painavia ja kuulaita äänimaailmoja, leveää psykedeliaa ja garage-riffejä. Erottuvia biisejä ole kylliksi, jotta mestariteoksesta voisi puhua, mutta laadukas levy Matterhorn on.

Heatersin keväinen Euroopan-kiertue ei yltänyt Pohjoismaihin asti. Yhtyeen omalaatuinen soundi ja kuulemani mukaan rautainen livekunto olisi hieno todistaa paikan päällä.

//Mertsi

Heaters’ unique sound combines thick layers of psychedelic rock with echoing vocals and garage influences. After two very promising albums and one EP, the Michigan band returns with its third LP, which follows pretty much the same recipe but with more ambitious, grande and melancholy elements. Precise and ambitious, Matterhorn is a good album, and would be even better if with a few more excellent songs to increase it sharpness in addition to impressing tracks Thanksgiving I & II, Kingsday and Seancé. The latest is a prime example of the band’s ability to master both atmospheric sounds and quick-paced garage psych rock n’ roll.
I’ve always been deeply inspired by Heaters’ vintage influenced sound and would love to witness their energizing (or so I heard) live presence one day.

Arvio: White Manna – Bleeding Eyes (2017)

image

English summary below the text. 

arviokorvat_2_tahtea

Kalifornialainen White Manna hurmasi Pan-levyn (2015) rouheilla riffeillä ja motorik-ralleillaan. Aikanaan ohankolauksella sivuuttamani levy päätyi takautuvasti kovaan soitantaan tänä keväänä, kolahtaen paremmin joka kuuntelukerralla, minkä takia odotin uutta albumia kaiuttimet valmiudessa.

Aivan kuten Pan, on White Mannan kuudes LP Bleeding Eyes levy, joka paranee kuuntelukertojen myötä. White Mannan soitto on puolihu(olite)llulta vaikuttavan kivikuoren alla yksityiskohtaista. Likimainkaan yhtä voimakkaasta levystä ei uutuuden kohdalla voi kuitenkaan puhua.

image

White Mannan rämisevän happoinen tyyli kantaa varmasti mutta suurempia tarjoamatta läpi Bleeding Eyesin avauskappaleiden. Mairea Vimanas rytmittelee hauskasti ja kasvaa jyhkeisiin mittoihin kuin huomaamatta. Kolmosraita Trampolinessa ilma alkaa hiljalleen tiivistyä, ja Invisible Kings leikkaa jo äkkiväärän jyrkästi trooppiseen sakeuteen.

Hetkittäin musiikki tuo mieleen Morgan Deltin malarianhorkkaisen huurun, mutta White Mannan sielunkumppanit löytyvät enemmän akselilta Carlton MeltonDead MeadowThe Black Angels.

Vaikka White Mannan soitto on räävitöntä ja itsevarmaa, Bleeding Eyesin kappaleet eivät ole erityisen mieleenjääviä. Simppeleitä sointukiertoja ei tällä kertaa kompensoi Panista tuttu pysäyttämätön kiihkeys.

https://open.spotify.com/embed/album/2jp8wTZ2wUgGEURsT4v8in

Speed Dagger ja English Breakfast ovat varmoja psykerock-biisejä, joiden tehtäväksi jää alustaa levyn kenties vahvimmat kappaleet. You Are The Movie alkaa upottavalla dub-tyylisellä bassokuviolla, jonka uneliaan painavuuden rikkoo taustalla kirskahteleva soolokitara.

Päätösraita Freak on vaarallinen, pitelemätön ja kiihkeätempoinen krauttaava voimapesä, jonka kaltaisia levyyn olisi suonut useammankin.

Bleeding Eyesin taustoihin tutustuessa jää kysymyksiä tuotannosta: miksei levyltä ole irroitettu esimerkiksi musiikkivideota? Ehkäpä Liverpool Psych Festin kaltaisia suurlavoja kiertänyt bändi on ollut kiireinen, hyvästä syystäkin, mutta tietyn hutaisun kaikua Bleeding Eyesistä ei pysty peittämään volyyminapit kaakossakaan.

//Mertsi

White Manna totally charmed me with their album Pan, and so I couldn’t wait to hear some new music from the Californian band. Bleeding Eyes stays loyal to the band’s style: it’s manic, fuzzy and wild, but quite detailed and lively under its surface. Just like Pan, Bleeding Eyes gets better after each listen, offering some solid songs and a few stronger pieces like You Are The Movie and especially Freak.
Bleeding Eyes is a decent record full of nice songs, if not the most coherent album we will ever enjoy from White Manna.

Arvio: Juju – Our Mother Was A Plant (2017)

image

arviokorvat_4_tahtea

English summary below the text.

Sisilialaisen Gioele Valentin (Lay Llamas, Herself) sooloprojekti Jujun toinen LP Our Mother Was A Plant alkaa soundillisesti siitä, mihin paikoitellen todella hurmaava ykköslevy JuJu (2016) jäi – omaleimaisen psykedelian, krautin, afrobeatin, glamin ja pakanallisen hypnotiikan yhdistelmään.

https://open.spotify.com/embed/album/4gM3sPsNeGwyoe6sBrl9Xs

Jo avausraidassa Death by Beautiful Things basso määrää tahdin tyylikkäästi kuin vanhoina päivinä jamittelupsyken löytänyt diskokuningas. Fuzz-kitarat surisevat tarkasti ja pinkflloydmaiset näppäilyt maalaavat ilmaan runsaan ja rytmikkään soundin.

Kesken avausraidan jykevän jamittelun unenomainen, helkkyvä kosketinsarja leijailee ylä-äänistä kuin merenpohjaan vajoava hopeahely. Unenomainen yksityiskohta viimeistelee levyn upean sisääntulon.

image

Elektronisen-, psykedeelisen rockin ja etno-musiikin tyylisuuntia yhdistävässä Jujussa on merellistä ja mystistä särmää. It’s Psychedelic Baby -blogin haastattelussa Valenti on kertonut sisilialaisena  seuranneensa avainpaikalta Välimerta ylittävää muuttoliikettä – siihen kietoutuvaa rakastavaa vieraanvaraisuutta, silmitöntä julmuutta ja siirtolaisten mukanaan tuomia tarinoita.

“Juju on sisäinen matka kaltoinkohdellun omatuntomme maailmaan”, Valenti kuvaili tuolloin projektiaan.

Jujun tummasävyinen, tribaali pauhu todella on herättelevää. Perkussiot laukkaavat, särökitara seuraa saumatta marakassia, rytmi tiivistyy ja rumpujen kiihkeä kumu kuiskii tiivistä joukkovoimaa.

Valenti on Herself- ja Lay Llamas-projekteillaan niittänyt mainetta italialaisella underground-kentällä, mutta on viime vuosina tullut tunnetuksi myös Euroopassa – mistä merkkinä myös kiinnitys Fuzz Club Recordsin talliin. Valenti on vieraillut myös ruotsalaisbändi Josefin Öhrnin kokoonpanossa yhteiskiertueella Goatin kanssa.

image

Levyn luonteikkain kappale, And Play a Game -sinkku heräilee kesäaamun horroksesta kuin matkaaja palermolaisella parvekkeella, vain kiihtyäkseen kekseliään funkahtavan bassoriffin kautta niskakarvat nostattavaan etno-elektro-psykedelia-kitararock-poljentoon.

Menevän James Dean -rockin jälkeen biisien taso hieman ohenee. I Got Your Soul tuntuu tulevan kulman takaa, Patrick on taustalauluineen tarttuva muttei järin pitkäikäinen. Yhdeksänminuuttinen What A Bad Day on biisinä kelvollinen, muttei erotu edukseen jyräävän jytäävän alkupuolen jälkeen.

Sunny After Noon -kitarointi päättää tasaisen levyn, joka ei kasva huomattavan eheäksi kokonaisuudeksi, mutta kuulostaa monin kohdin erinomaisen kekseliäältä. Vaikka Our Mother Was A Plant jää osin vaille avauspuoliskon lupailemaa huipentumaa, Jujun albumi on omalaatuinen, multi-instrumentaalinen psykerock-levy.

Ja ennen kaikkea: Valentin rehellisen rohkeassa asenteessa haastaa ihmiskuntaa pohtimaan omantunnon kysymyksiä, ykseyttä ja elämän arvokkuutta, tiivistyy paljon siitä mihin nyky-psykedeliaa tarvitaan.

Sisilian-based Gioele Valenti’s project Juju comes up with its second album, again impressing with a mixture of psychedelia, kraut, glam-rock, neo-pagan hypnotism and funk. Full of  buzzing instruments and lively details, built in very distinct style which combines European and African sounds, Our Mother Was A Plant takes and evolves the elements that impressed in Juju’s first album and in Valenti’s Lay Llamas project.

Opening song Death by Beautiful Things starts with a bossy bass, like a disco king who has grabbed a space jam guitar in his old days. Fuzz guitars and pinkfloydish strokes create an abundant and rhythmic sound.
The single And Play a Game starts off like a traveler drinking his morning coffee in a sunny balcony in Palermo, only to let a funky bass riff to carry the listener to an incredible ethno-electro-psychedelia-guitar rock rhythm.

Although the album slightly fatigues in its latter songs after the exquisite start, Our Mother Is A Plant is an unique psychedelic album. It’s partially dark, dangerous-sounding even, but has a reassuring, unifying magic in it. And maybe most importantly, Valenti challenges us not to forget mankind’s crucial questions of conscience, our unity as different but equal people, and the worth of human lives.

Artist images: Marzia Falcone

Arvio: King Gizzard & The Lizard Wizard – Murder Of The Universe (2017)

image

English summary below the Finnish text.

arviokorvat_3_tahtea

Uutuuslevy Murder of The Universen myötä australialainen King Gizzard & The Lizard Wizard on julkaissut peräti seitsemän kekseliästä levyä vuodesta 2011 alkaen. Lisää on tulossa – yhtye aikoo julkaista jopa viisi levyä tämän vuoden aikana.

Äsken kauppoihin saapunut MOTU ylsi Australiassa levymyynnin kärkisijoille, kuten edeltäjät Flying Microtonal Banana (2017) sekä Nonagon Infinity (2016). Se on erittäin huomattava saavutus yhtyeeltä, joka yhdistää räjähtävään psykedeliaansa elementtejä garagesta, progesta, surfista, jazzista ja metallimusiikista.

Seitsemänjäseninen, kahdella rumpalilla soittava bändi osaa erottautua. Se on muun muassa kuvannut 360– ja Facebook live -keikat, jakanut Quarters-levyn (2015) neljään täsmälleen 10:10 pitkään kappaleeseen, luonut liikkuvan Gizzfest-minifestarin ja rakentanut humoristisista musiikkivideoista tunnistettavan kuvamaailman. Yhtye pyrkii tarjoamaan yllätyksiä, aina kotisivun ensinäkymästä lähtien.

Oli oheistoiminta miten erottuvaa tahansa, King Gizzard on noussut psykedeelisen rockin huipulle sähköisellä, leikkisällä soitollaan, jonka tukipilarit ovat etevä jamittelu ja räiskyvät, mahtavat melodiat.

Noihin elementteihin nojaa myös uutuuslevy, joka on jaettu kolmeen osaan. Kuten levyllä Eyes Like the Sky (2013), kertoja puhuu läpi tarinoita, vuorotellen solisti Stu Mackenzien laulun kanssa. Quartersin tai Float Along – Fill Your Lungsin (2013) valloittavaa jamittelua tai ilmavaa melodisuutta ei kannata odottaa, vaan Murder Of The Universe on tiukkaan tykitettyä, komptaktiksi purkitettua konsepti-psykeprogea.

image

Ensimmäinen osa, The Tale Of The Altered Beast, kertoo hirviön ja tämän kohtaavan ihmisen yhdistymisestä. Kertoja Leah Seniorin hurjan hirviöstoorin kehystää King Gizzardin huimaan tempoon kiihtyvä soitanta. Musiikki on virheetöntä, mutta hitusen yksioikoista. Säveltäjä-sanoittaja Mackenzie on turvautunut korviinpistävän usein “Altered beast, alter me” -parteen. Ensimmäinen osa on kiivaudessaan kuin nyrkkeilymatsin ensimmäinen erä tai futispelin ensiminuutit, jossa varoitetaan tulevasta – ei vielä rakenneta huipennuksia.

Toinen osa, The Lord of Lightning vs. Balrog, käynnistyy hivelevästi The Reticent Raconteurin mongolialaisella kurkkulaululla taustoitettulla folkahtavalla melodialla, joka pilkahtelee esiin läpi tarinan. Ensimmäistä osaa melodisempi fantasiatarina kertoo kahden suuren voiman kohtaamisesta tyylillä, joka sopisi scifi-animaation sähköaseilla käytävän kyborgisotakohtauksen taustamusiikiksi. Progehtava soitto on parhaimmillaan varsin oivaltavaa, ja mukana on ykkösosaa tunnistettavampia riffejä. Rallissa häiritsee Mackenzien ja Seniorin eri tavat ääntää “Balrog”. Virhe antaa levystä hieman hutaisten tuotetun olon.

Kolmas osa, Han-Tyumi and the Murder of the Universe (yllä osa kokonaisena musiikkivideona), on luvuista rikkain ja tyylikkäin. Kertojana ei toimi Leah Senior, vaan online-tekstinlukijabotti, joka kuulostaa uskomattoman päheältä – kuin vanhuuteensa näivettyvältä goottikartanon viimeisteltä perijältä.
Tarina kertoo Han-Tyumi-kyborgista, joka kehittää tietoisuuden ja alkaa tavoittelemaan ihmismäisiä taitoja (kuten oksentamista). Sehän ei hyvin pääty, ja levyn nimi Murder Of The Universe alkaa valottua. Kolmas osa on edellisiä monipuolisempi ja hengittävämpi, ja se julkaistiinkin “sinkkuna” kuukausia muita osia aiemmin.

King Gizzard & The Lizard Wizard on ainutlaatuinen ja taitava yhtye, joka jatkaa MOTU-levyllä tunnistettavaa tyyliään ja huikaisevaa julkaisutahtiaan. Levyltä kiireellisyyttä ei ole täysin onnistuttu karistamaan, eikä sen takia kellarijamittelu-taustainen yhtye pääse täysin oikeuksiinsa. Erityisesti Ambrose Kenny Smith ei koskettimineen löydä tilaa päästä mittoihinsa, kuten ei lead-kitaristi Joey Walkerkaan.

Puutteista huolimatta Murder Of The Universe on kunniakas lisä King Gizzard & The Lizard Wizardin monipuoliseen levykattaukseen. Varsinkin albumin näyttävien musiikkivideoiden myötä yhtye herättää entisestään epäuskoista uteliaisuutta: miten bändi aikoo ehtiä tekemään tämän kaiken vielä kolmesti tänä vuonna?

Maailmassa riittää loistavia psykebändejä, mutta markkinoinnissa ja yleisönsä sitouttamisessa yksi niistä tuntuu olevan omaa lajiaan.

King Gizzard & The Lizard Wizard is not only one of the most colorful, flawlessy jamming and experimenting psych bands of our time. The Melbourne band is also a master in engaging and marketing their own uniqueness, constantly surprising their fans with different video formats, strangely addictive humorous music videos and publishing records in breath taking pace.
Their latest album,
Murder Of The Universe, consists of three fast-paced, psych-prog concept stories, two of which are narrated by singer-songerwriter Leah Senior and one by an online web reader, which sounds fantastic. Music itself is guaranteed crazy-action and precisely played tempo rock – despite the technical quality the music is not flawless, however. It is not as airy and breathing as the more jamming, perhaps more carefully finished albums of the past (such as Quarters or Paper Mâché Dream Balloon), perhaps due to the incredible quickness the band is producing records this year.
The third part, the best and most versatile of the lot, finishes the album that is a nice addition to
King Gizzard & The Lizard Wizard’s impressive discography. And also, no one can listen to the music without thinking how on Earth are they going to make this three times again this year – and thus engages the listeners once more.