Kosmista korvavaloa kaamokseen: E-Musikgruppe Lux Ohr – Non Plus Ultra

Saksalaiseen kosmisen musiikin traditioon kumartava albumi on täyteläistä syntetisaattorimusiikkia.

Kosmische musik syntyi Berliinissä 60-70-lukujen taitteessa. Toisen maailmansodan kansallisen tragedian jälkeisestä kulttuurityhjiöstä ponnistaneet nuoret saksalaiset muusikot alkoivat luoda aivan omanlaisiaan avaruudellisia syntetisoijateoksia. Tyylilajin ensimmäisinä albumeina voidaan pitää esimerkiksi Tangerine Dreamin Alpha Centauria (1971), jonka kansiteksteissä tiettävästi ensimmäistä kertaa mainitaan kosmische musik. Brittimedia sen sijaan kuvasi Tangerine Dreamia ja muita aikalaisia termillä krautrock (kraut tarkoittaa imartelevasti kaalia), jonka alle oli helppo niputtaa monenlaista uutta saksalaista kokeellista musiikkia. Ja vaikka krautrock jäi elämään, Saksassa tyylisuunnan varhainen julkaisija Ohr-levymerkki käytti nimenomaan kosmische musikia kuvaamaan julkaisemiensa artistien musaa.

Tähän kosmisen musiikin jatkumoon kuuluu turkulainen E-Musikgruppe Lux Ohr. Tammikuussa ilmestynyt Non Plus Ultra on vuonna 2008 perustetun elektronisen musiikin yhtyeen kolmas albumi. Bändin muodostavat Ismo Virta, Pertti Grönholm ja Kimi Kärki. Levyä on ollut tekemässä myös Jaakko Penttinen, joka on sittemmin jättäytynyt pois. Olemme aikaisemmin soittaneet bändin mainiota singleä Jenseits Der Mauer Des Schlafes mixtapellamme #9: Afternoon trip to Delta Aquarii.

Non Plus Ultra luottaa konkreettisestikin saksalaisten esikuviensa osaamiseen, sillä levyn on masteroinut Joachim Ehrig, joka tunnetaan 70-luvun skenestä Grobschnittin rumpalina ja sooloistaan Erocina.

Instrumentaalinen Non Plus Ultra on soundeiltaan täyteläinen, jota kuvastaa hyvin Kimmo Pietilän tekemä kupliva kemiallinen kansitaide vahvoine väreineen. Kappaleet koukuttavat jo ensikuuntelulla. Levyn paksua äänimattoa luovat hypnoottiset arpeggiokulut, rytmikäs pulputus, kimaltelevat soinnut ja aika ajoin synteettiset kuohut. Näiden päälle on loihdittu ilahduttavan paljon melodioita ja sooloja — myös kitaralla, jonka käytöstä hyvänä esikerkkinä levyn ehdottomiin helmiin kuuluva Der ewige Wanderer, jossa on lisäksi vahva rooli perkussioilla. Mittaa albumilla on kahdeksan biisiä ja 80 minuuttia, mikä tuntuu sopivalta kestolta. Biisit ehtivät rakentua rauhassa.

E-Musikgruppe Lux Ohr on perinnetietoinen, sillä esimerkiksi bändin nimi ja biisit ovat saksankielisiä. Liekö Ohr (joka tarkoittaa korvaa) bändin nimessä silmänisku legendaariseen Ohr-lafkaan. Kolmas korvassa luonnollisesti arvostamme nimivalintaa.

Perinteen tunteminen ei kuitenkaan mene mälsän retroilun puolelle, tai ainakin kaltaiselleni kosmisen musiikin amatöörille E-Musikgruppe Lux Ohrin sykkivä levy tuo ripauksen kosmista korvavaloa pimeään helmikuiseen aika-avaruuteen.

//Leo

Levyesittely: Space Renegades – Teeth (2019)

Kotimainen Space Renegades on ollut aiemmin blogimme sivuilla musiikkivideospesiaalissa, kun yhtyeen basisti graafikko-ohjaaja Ili Marttinen jakoi vinkkinsä psykedeelisten musiikkivideoiden tekoon. Nyt arviossa on bändin toinen pitkäsoitto Teeth (joka julkaistiin jo viime vuoden puolella ja jonka arvioinnin viivästyksessä voitte syyttää allekirjoittanutta).


Avausraita The Beast henkii kraut-biittiä, mutta rakenne revitään auki laulumelodioilla ja indierockahtavalla kertosäkeellä. Aaltoileva synakuvio taustalla toimii toistuvana elementtinä läpi moniosaisen kappaleen. Samalla linjalla jatkaa Erkilles, jonka mukavasti hyräiltävä kertosäe luo kontrastin muulle vähemmän profikkaille osuuksille.

Kahden avauskappaleen yksityiskohdissa huomaa tarkan tuotannon, johon on pyritty läpi levyn. Soitossa on paljon yksityiskohtia ja instrumenttivalintoja, joista levyn kunnianhimoinen ja progressiivinen rakenne tekee toisinaan jopa vaikeasti bongattavia. Väri vaihtelee aurinkoisen harmonian ja epäsymmetrisen progepsyken sävyissä.

Sinkku Summer Destroyer on levyn kenties kunnianhimoisin biisi. Kertosäkeessä maalaillaan pastoraalista maisemaa, mutta säkeistöt ovat hitusen doomahtavan riffin kehystämää askellusta. Soolo-osuus on silkkaa tajunnanpyörrettä ja synamagiaa. Sadness in the Snowfall’s Sound on paljoudessaan sellainen, joka sopisi vaikka Von Hertzen Brothersin Love Remains the Same –levyn miksauskoneiston pyörteisiin.

Space Renegades haastaa klassisen psykerockin tottumuksia korkeilla lauluäänillä ja junnauksen pysäyttävillä progerock-elementeillä. Se toimii paikoitellen mukavasti, vaikka omiin korviini vokalisti Janne Frimanin vokaalit toimivatkin parhaimmillaan keskinuotissa. Lienevätkö kyseessä vain omat tunkkaiset tottumukseni?

Jutun alussa mainittu Ili Marttinen ohjasi Royal Funeral -ralliin jälleen todella näyttävän musiikkivideon. Oiva seppä siinä.

Space Renegades Facebookissa
Teeth Levykauppa Äxässä

//Mertsi

Best psych albums of 2019

As Leo is focused on our next Spotify theme playlist, Mertsi chose his top psychedelic albums, gigs and curiosities of the fine year 2019. Thanks to all great bands, psych festivals (especially Manse Psych Fest and Helsinki Psych Fest) and fellow bloggers from this year!

Mertsi’s best psychedelic albums – top 10 (in random order)

10 000 Russos – Kompromat
Incredibly powerful, machine-like yet vivid display of cold war kraut, as I took the liberty to call it in my review and interview of this brilliant Portugese trio.

Vanishing Twin – The Age of Immunology
This masterpiece takes you afar, mesmerizing with a spectrum of music styles all the way from French avant-garde to groovy soul psych and fairy tale -like spoken word, each mastered by this skillful group. I got to see Vanishing Twin in my home town Turku’s Ilmiö Fest, but the 40-degree heat at the venue seemed to take some toll on them. Still, one of my favourite records. Read my album review here.

Weyes Blood – Titanic Rising
I don’t care how psychedelic this is or isn’t (it isn’t), but this rich, beautiful, strong album with progressive and classic pop elements deserves to be on every list I could make about 2019. Lead vocalist Natalie Laura Mering is out of this world.


Various – Reverb Conspiracy Vol Six
This compilation introduced me to so many bands around the world I wasn’t familiar with (including Frankie and the Witch Fingers, Nice Biscuit and Julia Robert), while celebrating currently strong names like Nest Egg and Psychic Lemon.

Various – Self Discovery for Social Survival
This summery and colourful soundtrack was created as a collaboration of psych musicians, film-makers and surfers. Dungen warms up the beach folk and Peaking Lights leads the evening party, to name some bands involved. Read my article about the record here.

Psychic Bloom – Mysterious Temple
I found this band recently and instantly felled in love with its classical neo-psych [sic] sounds. This band gives it touch to international psychedelia from Tehran, Iran, but the songs stand brilliantly on their feet even without this empowering fact.

Ghost Funk Orchestra – A Song for Paul
Groovy, dancing psychedelic funk with fuzzy and mysterious, retro-ish sounds – gotta love it. Walk like a Mother Fucker for me is one of the tracks of the year.

YĪN YĪN – The Rabbit That Hunts Tigers
Speaking of dance music, this psychedelic funk band from Switzerland nailed it as well. Oriental influences such as Thai guitar work sweetly in the band’s cosmic groove.

K-X-P – IV
The Finnish kraut-psych-electronic-ambient group returned with a bang – and a beat, for the orchestra include a drummer contrary to the album’s predecessor. IV only consist of three songs, two mega-long ones and a shorter piece, and they are all powerfully hypnotic.

Centrum – För Meditation
This is a calming, intensively psychedelic record, skillfully controlled and meditating from the first sound to last. As we very well know in Finland, Swedes are great in everything and psych rock is not an exception.

Bonus Categories


Best Gig: Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB at Logomo
Seeing Kingston Wall, for me the greatest psychedelic band in Finland of all times, with it’s two living members combined with Von Hertzen Brothers, was a dream come true. I was just a kid when the band was in prime and its front man Petri Walli still around.


Best psychedelic single: All Them Witches – 1×1
As you read the list to the very end, you’ll find some adrenaline useful.

Haastattelu ja levyarvio: 10 000 Russos – Kompromat

Portugalilainen 10 000 Russos julkaisi hiljattain kolmannen pitkäsoittonsa Kompromatin Fuzz Clubin kautta. Hypnoottisen mollivoittoinen, dystooppisen manipuloitu äänikuva on kerännyt kehuvia arvioita, ja bändistä on kuoriutunut vähäeleisyydessään vakuuttavan intensiivinen liveyhtye.

Yhtyeen kylmä sota -krautin takana ovat João Pimentan konemainen rumputyö ja lauluääni, hillittömän efektiviritelmän ääreen keikalla kumartelevan kitaristi Pedro Pestanan petomaiset kaiut ja kenties hurjimpana André Couton kirjaimellisesti armoton bassotyöskentely.


Jututimme yhtyeen kitaristia Pestanaa.

Mistä kolmannessa albumissanne on kyse?

”Kuten aiemmatkin levymme, Kompromat sai alkunsa jameista, joiden päälle rakensimme kappaleet.
Sana kompromat on KGB-slangia ja viittaa toiselle vahingollisen materiaalin hallussapitoon, jota voidaan hyödyntää vaikka kiristykseen. Nyt sosiaalisen median aikakaudella kaikki myöntyvät yksityisyydensä rikkomiseen, haluavat sitä tai eivät.”

Kompromat on saanut kehuvia arvioita. Levyä lienee seurannut kiireinen keikkasyksy?

”Kiireistä on todellakin ollut. Tänään [marraskuun lopulla] päätämme Euroopan-kiertueemme Madridiin. Sitä ennen kiersimme Meksikoa kuukauden verran Tajakin, Camedorin ja Sei Stillin kaltaisen bändien kanssa. Hieno maa ja kiertue!”

”Kompromatin pääosissa ovat groove ja kiihko. Muu on maisemointia.”

Kompromatin äänimaailma on synkkä, toivotonkin. Siinä on kuitenkin väkevää elinvoimaa ja pysäyttämättömyyden tuntua.

”Jep, Kompromat on tuhdimpi ja ”lihaksikkaampi” kuin Distress Distress -levy (2017), joka oli soinniltaan terävämpi. Molemmissa on toki puhtoiset ja rosoiset puolensa. Kompromatin pääosassa ovat groove ja kiihko. Muu on maisemointia. Minusta levy on tekemistämme tietyllä tavalla ylentävin.”

Millaisia vaikutteita teillä on? Jos en ole väärässä, 11-minuuttisen It Grows Under -avausraidan kieroutuneessa hypnoosissa on kuultavissa viitteitä paitsi krautista, psykestä ja coldwavesta, jopa synkästä teknosta.

”Et ole laisinkaan väärässä. Tuollaiseen maailmaan musiikkimme ajautuu usein. Taustamme soittajina ovat erilaiset, ja lopputulos on niiden kaikkien yhdistelmä.”

Voitteko lopuksi vinkata hyviä bändejä lukijoillemme?

Toki, aiemmin mainitsemieni Tajakin, Camedorin and Sei Stillin lisäksi kannattaa tutustua meksikocityläisen Hole Records -levy-yhtiön tarjontaan. Portugalilainen Sereias on aivan helvetin väkevä.”

Arvio: 10 000 Russos – Kompromat (2019)

10 000 Russos ei todellakaan musisoi mitään 60-luvun perinteille kumartavaa kukkapsykeä, vaan synkkää, säksättävää ja junnaavaa panssarivaunu-krautia. Silti sen ydin on hypnoottinen, konemaisuudessaan sakean psykedeelinen.

KGB:n lanseeraaman informaatiosodan kiristystekniikan mukaan nimetty Kompromat sopisi taustamusiikiksi rinnakkaistodellisuuteen, jossa kylmän sodan uhkakuvat toteutuivat ja sateisen maailman peitti kaasunaamaripartiot ja graffitoituija betoniseiniä vasten tuomioitaan toteuttava kenttäoikeus. The frontier has been traced, todetaan Runnin’ Escapin’ -kappaleessa, ja siltä kuulostaakin.

Kompromat on portugalilaisbändin levyistä ehkä telaketjumaisin ja teknovaikutteisin. Pedro Pestanan kitarariffit ovat konemaisia ja täsmällisiä, kehystäen solisti-rumpali João Pimentan vaikuttavan vähäeleistä sanelua iskuntarkasti kuin morsekoodi. André Couto on takonut jokaisen biisin ytimeen lujan bassoriffin. Esimerkiksi It Grows Under -järkäle tuo mieleen Kingston Wallin Stuldt Håjt -sekoilun virnistävän bassokuvion todella paljon pimeämmän, dystopiateorioihin flipanneen serkun.

Levyn kenties väkevimmän kappaleen Quite a Charaden sirkkelimäinen kitarointi säröineen ja kaikuineen tuo mieleen sulkeutuvan ydinsuojan hälytykset, ja muutenkin trion konemainen soitto on huipussaan. Koneista ei kuitenkaan ole kyse, vaan ihmisistä, paitsi itse musiikissa, soinneissa maailmasta jossa ihmiset ovat rattaita, eksyksissä tai pulassa. Silloin tällöin Kompromatin kappaleissa ujeltava ääni tai avaruuspulputus kohoaa iskujen välistä kuin ydintuhon jälkeinen pyörremyrsky.

Silti mikään pahan mielen levy Kompromat ei ole. Päin vastoin, siinä voi nähdä elinvoimaa ja rohkeutta maalata synkkiä maailmoja koukuttaviksi jytinöiksi. 10 000 Russos on aito, keskittynyt ja kompromissiton yhtye, jonka kokeellista dystopia-krautia rakastaa tai sitten ei.

Varmaa on kuitenkin se, että yhtyeen taito sitoa kraut-junnauksista osiaan vahvempia kokonaisuuksia on huippuluokkaa. Pitkätkin kappaleet kestävät kuuntelua ja kuuntelukertoja. Siitäkin huolimatta, että tässä ei liikuta kukkaniittyjen vaan siviilirakenteisten vastarintamiinojen maailmassa – tai juuri sen takia. Kompromat on ajankohtainen ja elinvoimainen. Enkä valitettavasti puhu vain levystä.

//Mertsi

Bändin kuva: Andre Peixoto

Esittelyssä: Föllakzoid – I

Neljännen albuminsa elokuussa julkaissut chileläinen Föllakzoid keikkailee huomenna Helsingissä.

Kun nyt kuuntelee Föllakzoidin kymmenen vuoden takaista debyyttiä, on vaikea kuvitella kyseessä olevan sama Föllakzoid, joka huomenna nähdään. Menevällä krautrockilla viimeistään kakkoslevyllään II (2013) maineeseen noussut bändi on lipunut koko ajan minimalistisempaan ja elektronisempaan suuntaan. Uusinta levyä I voisikin kuvailla jonkinlaiseksi psykedeeliseksi droneksi.

I:n levytystapa on kiinnostava. Jo edellisellä levyllä III (2015) mukana ollut saksalainen elektronisen musiikin tuottaja Atom™, oikealta nimeltään Uwe Schmidt, sai tällä levyllä entistä suuremman roolin. I on tavallaan Schmidtin luomus, sillä levy on tehty niin, että ensin bändi on äänitellyt studiossa itsekseen, minkä jälkeen Schmidt on saanut vapaat kädet leipoa näistä nauhoituksista biisejä.

Albumia vääntäessään Schmidt ei hiivaa säästellyt, sillä tuotos on turvonnut aikamoiseksi möntiksi. Tunnin mittainen I koostuu neljästä biisistä, kukin joko 13 tai 17 minuuttia. Biisit ovat vähäeleisiä: selkeitä vokaaleita ja tarttuvia riffejä ei ole, rytmeissäkin vain hienovaraista vaihtelua. Yhä pidempää yhä vähemmillä elementeillä, kuten levyn julkaisseen Sacred Bonesin saatteessa sanotaan.

“[P]retty f’n boring, imo”, kommentoi sen sijaan käyttäjä flipperscum Discogsissa uutta levyä.

Tämä saattaa olla monien ensivaikutelma levystä. Minunkin: ensimmäisellä kuuntelulla nukahdin puolivälissä levyä. Se kuulosti tunkkaiselta. Kuin joku kuuntelisi seinän takana Pulsaria repeatilla ja jotain olennaista mukaansatempaavaa jäisi kuulematta.

Mutta kun levyä on lähestynyt kevyemmin kuuntelemalla raidan kerrallaan, on levy alkanut koukuttaa. Välillä levyn tunnelmasta tulee mieleen Kaukolammen Three Legged Giant Centipede, mutta riisutumpana ja sulkeutuneempana. Föllakzoid toimisi hyvin sekä Höga Nordin katalogissa että Andrew Weatherallin radio-ohjelmassa. Kummassakin tuore elektroninen musiikki ja psykedeelinen rock liukenevat toimivasti yhteen.

Itselleni levy alkoi avautumaan erityisesti raidan II kautta.

Joka tapauksessa Föllakzoid on todella kova livebändi ja uskon, että huomisen keikan jälkeen uusi levy toimii entistä paremmin.

Föllakzoid Kuudennella linjalla 17.9.

(Lisähuomiona: Sacred Bones julkaisi vastikään myös Föllakzoidin kuratoiman mixtapen, jossa on mm. Mika Vainiota. Tämäkin kuvastaa Föllakzoidin viehtymystä minimaaliseen konemusiikkiin. Tapella muutenkin kiinnostavan oloinen setti.)

//Leo

Jytinää kosmoksen kolkilta – haastattelussa DÖ

Suomalainen julkaisee toisen pitkäsoittonsa Astral Death Cultin 20.9. Deaf Hankin, Big Dogin ja Joe E. Deliverancen doomista, stonerista, psykestä, sludgesta ja metallista ammentava ”Döömer” on noteerattu ulkomailla, ja albumin LP-version julkaisee hollantilainen Lay Bare Recordings. Yhtyeen nälkä on kasvanut syödessä – samoin kaipuu kosmokseen ihmisten spedeilyn tieltä.

Mistä asti DÖ on toiminut? Kertoisitteko lyhyesti taustanne?

”Alkuräjähdys tapahtui jo joskus 2007-2008 paikkeilla. Tuolloin nimi ei ollut DÖ, tyyli oli enemmän sellaista menevää desert stoneria ja mukana oli myös laulaja. Tarkoituksena oli soitella treeniksellä ja kaljoitella omaksi iloksemme ilman sen kummempia ambitioita. Jossain kohtaa laulaja muutti Englantiin ja Hank otti mikkiin roiskimisen vastuulleen. Tuolloin myös tempo hidastui – tai pitäisikö sanoa döömeni. Jossain kohtaa keksittiin myös nimi ja lögö.

Lopulta ei haluttu enää soitella vain treeniksen seinille, ja 2014 pistetiin ilmoille ensimmäinen EP. Sen jälkeen julkaistiin vielä toinen EP ennen vuoden 2015 miehistömuutosta, jolloin Peat Rex jättäytyi pois touhusta ja tilalle kannuja käskyttämään tuli Joe E. Deliverance. Nykyisellä kokoonpanolla on tähän mennessä julkaistu yksi pitkäsoitto ja viimeisimpänä EP vuonna 2017.

Nälkä on tasaisesti kasvanut syödessä ja homma on muuttunut, jos ei nyt totisemmaksi, niin ainakin suunnitelmallisemmaksi.”

Olette julkaisseet Tuho-pitkäsoittodebyyttinne lisäksi 3 EP:tä. Tuleva levynne Astral Death Cult julkaistaan vinyylinä, kasettina ja diginä/cd:nä.
Varmaan siistiä saada ensimmäinen vinyylipainos julkaistua. Miten päädyitte kimppaan hollantilaisen levy-yhtiön Lay Bare Recordingsin kanssa?

Atmosfear-musiikkivideo uudelta levyltä

Vinyylijulkaisu on koko tämän aktiivisen tekemisen ajan ollut yksi tavoitteista. Olisihan noita aikaisempia levyjä voinut toki julkaista omakustanteisesti vinyylinä, mutta ei se ole sama asia kuin se, että joku ihan oikeasti uskoo meidän tekemiseen niin paljon, että on valmis laittamaan siihen kiinni omaa aikaansa ja rahaansa. Meille se tuo henkistä lisäarvoa touhuun.

Ensimmäistä kertaa koskaan oltiin hyvissä ajoin liikkeellä labelin kanssa. Hank kartoitteli alkuvuodesta sopivia labeleita. Nimenomaan sellaisia, jotka voisivat julkaista nimenomaan vinyylin, jolla olisi kokemusta ja verkostoja ja joka ei tarjoa täysin artisti maksaa -diiliä.

”Kosmiseen kuoleman kulttiin ei voi liittyä. Siihen kuuluu jo jokainen maapallolla oleva.”

Yksi labeleista oli Lay Bare Recordings, joka täyttikin sitten kriteerit heittämällä. Rosterissa olevat bändit ja yleinen fiilis huokuivat tyylikästä ja laadukasta meininkiä. Labelia pyörittää todellinen voimanainen Désirée, jolla on mahtava get shit done -asenne. Hän oli alusta asti innoissaan messissä ja on kokemuksellaan auttanut meitä tekemään tiettyjä asioita järkevämmin ja tehokkaammin.

Désiréen ehdotuksesta mukaan etsittiin myös kasettilafka. Mercyful Tapes on aloitteleva label, jonka ensimmäinen julkaisu oli melkoista suitsutusta keränneen Youngblood Supercultin The Great American Death Rattlen kasettipainos. Ja nyt sitten heti perään Astral Death Cult! Mercyful Tapesia ja Dust’n’Bones -labelia pyörittävä Fredrik on myös suuri musiikin ystävä ja tuollaisten ihmisten innostuminen meidän musiikistamme on todella mieltä ylentävää.

Kaiken kaikkiaan se mitä nyt tapahtuu on juuri se seuraava realistinen askel, jota tässä kohtaa lähdimmekin hakemaan.”

Debyyttipitkäsoittonne Tuho sai varsin hyvän vastaanoton. Millaista Astral Death Cultia oli tehdä?

Tuhohan tehtiin ensisoinnuista julkaisuun varsin nopeasti. Joe oli tullut alun perin tuuraamaan Peatia parille keikalle, mutta onneksemme päätti lopulta myös jäädä bändiin. Tämän eräänlaisen uudelleensyntymän generoimalla energialla vedettiin tuolloin koko sävellys- ja julkaisuprosessi läpi alle vuodessa. Astral Death Cultia alettiin tekemään pienen hengähdystauon jälkeen ja sen kanssa haluttiin tehdä asiat rauhassa ja ajan kanssa.

Join the Cosmic Communion!

ADC on paluuta Tuhon ja aiempien EP:iden aikoihin, mutta samalla siellä on mukana myös Astral Death/Birthille tunkenutta metallisuutta ja jumitusta.

Biisit ovat sekoitus Big Dogin ja Hankin synnyttämiä riffejä sekä Joen jamitteluvaiheessa mukaan tuomia rytmillisiä ideoita. Biisejä hierottiin hartaasti ja aihioita tippui matkan varrella.

Jamittelun lisäksi ADC:n prosessissa oli entistä enemmän suunnitelmallisuutta. Esimerkiksi ensimmäistä kertaa tehtiin biiseistä huolellisempi esituotanto ja demotukset. Meillä on kaveripiirissä äänitekniikan ja miksauksen korvaamaton kultakorva O.d., jonka kanssa hoidimme äänitykset ja joka myös miksasi levyn.

ADC:n biisejä ja julkaisemista ylipäätään on työstetty huomattavasti aiempia kertoja kauemmin, ja se on vaatinut huomattavasti enemmän kärsivällisyyttä.”

Levyn nimikin kertoo, että DÖ:n sanoitukset liikkuvat kosmisissa svääreissä kulttimeininkiä unohtamatta. Löytyykö kosmoksesta pakopaikka maallisen maailman spedeilylle, vai mistä DÖ:n teemat kumpuavat?

”Tuo pakopaikka kuvaa asiaa loistavasti! Aiemmin sanoitusten polttoaineena toimi ihmiskunta- ja uskontokriittisyys, mutta Tuhon jälkeen huomasi, että kun joka ikinen kanava, uutiset ja sosiaalinen media tuuttaavat negatiivista vibaa, ei asioiden märehtiminen lyriikkapuolella toiminut enää tunteiden ja turhautumisen varaventtiilinä, vaan se alkoi pikemminkin ahdistaa vain enemmän.

Avaruus on kaiken alku ja loppu.

Kosmos sen sijaan on valtavan inspiraation lähde ja sen kolkkia lähdimme tutkimaan jo Astral Death/Birth EP:llä. Avaruus on täynnä äärimmäisyyksiä, täynnä käsittämättömiä ilmiöitä ja luonnonvoimia. Se on samaan aikaan voimaannutta, mutta myös pelottava. Se on kaiken alku ja loppu.

Täysin ei negatiivisuuden kanavointi ole kuitenkaan lyriikoista kadonnut, sillä edelleen niissä paikoin peilataan siihen, kuinka kaiken tämän keskellä ihmiset yhä kuvittelevat olevansa jotenkin erityisiä ja riitelevät siitä kenellä on paras mielikuvitusystävä tai kellä on eniten vaurautta ja valtaa. Tähän voisi muuten laittaa Carl Saganin upean Pale Blue Dot -puheen.

Aiempi kiukku ja turhautuminen on siis vaihtunut jonkinasteiseen saganismiin, jossa on ripaus nöyryyttä ja nihilismiä. Onhan tämä myös jonkinasteista luonnonvoimien palvontaa. Oman pienuuden hyväksymistä. Kosminen kuoleman kultti ei siis olekaan jotain mihin voit liittyä. Se on jotain mihin jokainen maapallolla oleva jo kuuluu. Halusipa sitä tai ei.”

Soititte taannoin pirun hyvännäköisessä Aavikko II -nimisessä tapahtumassa. Lokakuussa lämppäätte Church of Miseryä BlowUp vol 5:n klubilla. Millaisen keikka- ja hulinasyksyn uusi levy kansainvälisellä julkaisijalla tuo mukanaan? 

”Aavikko oli kyllä todella hauska ja ikimuistoinen kokemus. Se on sellainen pienen porukan järjestämä tapahtuma, josta ei kauheasti haluta huudella, jottei tapahtumasta tulisi liian virallista, mikä sitten aiheuttaisi kaikenlaista ylimääräistä säätöä. Puitteisiin ja järjestelyihin oli kyllä panostettu ja homma toimi.

Church of Miseryn lämppääminen on ensimmäinen ison bändin support-keikka, jos siis festareita ei lasketa. Eikä kyllä yhtään harmita, että mukana on myös superkovista ukoista koostuva Pussies. Kiitos vaan BlowUpin Esalle luottamuksesta!

Ulkomaanvalloituksen ensiaskelia otetaan heti pari päivää BlowUp klubin jälkeen Soulcrusher-festareilla Hollannissa, jonne hieman yllättäen tarjoutui tilaisuus tehdä pistokeikka. Festarit järjestetään sattumoisin Lay Bare Recordingsin kotikaupungissa Nijmegenissa ja line-upissa ovat mm. Triptykon, Daughters, Hell, Dopelord sekä monta muuta tiukkaa bändiä. Tätä odotamme tietysti myös innolla.

Keikkojen suhteen haluamme pitää homman järkevänä. Loppuvuodelle on tällä hetkellä vain muutama sovittu keikka, mutta talvea ja kevättä juonitaan jo pikkuhiljaa. Siinä meillä on apuna Family Goat Agencyn Mama Goat Ninnu. Tarkoituksena on käydä siellä täällä Suomessa sekä mahdollisesti laajentaa reviiriä ulkomailla.”

Jakaisitteko vielä pari musavinkkiä suomesta tai maailmalta, jotka ovat inspiroineet viime aikoina?

”Me kuunnellaan paljon samoja, mutta myös paljon hyvin erilaisia bändejä. Ja sehän on vain rikkaus inspiraation ja kokonaisuuden kannalta. 

Erilaisuudesta kertoo esimerkiksi se, että Joen suosikki viime aikoina on ollut Anaal Nathrakh, Big Dogilla on ollut kovassa rotaatiosta Black Mountainin Destroyer-levy, ja Hankiin kolahti jo mainituilla Aavikko festareillakin esiintynyt ruotsalainen Nekromant.”

Astral Death Cult julkaistaan 20.9. esiintyy Kuudennella Linjalla 3.10. ja Hollannin Soulcrusher-festivaaleilla 5.-6.10.

DÖ Bandcampissa
DÖ Facebookissa
Bändin kuva: Eetu Keränen

//Mertsi

Arvio: Vanishing Twin – The Age of Immunology (2019)

Tutustuin Turun Ilmiö-festivaaleillekin heinäkuussa saapuvaan lontoolaiseen Vanishing Twiniin pari kesää sitten Optical Sounds -zinen sivuilla. Zine oli noteerannut lupaavan yhtyeen Dream By Numbers -EP:n (2017) vahvan biisimateriaalin ja sitä edeltävän Choose Your Own Adventure -debyyttilevyn (2016).


Nyt Cathy Lucasin perustaman englantilais-japanilais-ranskalais-italialainen kokoonpanon läpimurto on ovella: The Age of Immunology -levyn (Fire Records) psykedeelinen pop soi runsaasti, kauniisti ja inspiroivasti, eikä vähiten soittajien monipuolisen taustan ansiosta. Kappaleet soljuvat aina eteläamerikkalaisista rytmeistä (KRK (At Home at Strange Places) letkeään kesäilta-wahitteluun (loistava Magician’s Success) ja ranskalaisen avant garden maisemiin (Lucasin ja huilisti-perkussionisti Elliott Ardntin maagisesti vuoroin laulama Planète Sauvage).

Punainen lanka silti on ja pysyy vahvana. Orgaaninen, ambient-vaikutteinen ja yksityiskohtainen soitto taikovat sadunomaisen valtakunnan jonnekin maallisia murheita ja mitättömiä kaunoja korkeammalle. Brexitit ja Englannissa yleistyneen ulkomaalaisvastaisuuden aikana Vanishing Twin kaataakin tyylikkäästi rajamuurit ja soittaa niiden raunioilla soljuvia psykedeelisiä melodioita.


Soitto on taitavaa – kuunnelkaa vaikka italialaisrumpali Valentina Magalettia – mutta suurin maagikko on bändin nokkanainen Lucas, jonka rauhallisissa vokaaleissa on ainutlaatuista alkemiaa niin duurivoittoisissa vedoissa kuin Backstroken kaltaisissa kummitusjameissa.

Lucasin laulua värittävät osittain tapahtumat ennen Lucasin syntymää. Kasvaessaan äitinsä vatsassa Lucasin kaksoissisaruksen alkio imeytyi osaksi tätä sikiön resorptio -nimisessä ilmiössä. Resorptiolle tyypillistä on se, että eloonjäänyt kaksonen saattaa tuntea syyllisyyttä sisaralkionsa kohtalosta. Tieto tapahtuneesta on vaikuttanut Lucasiin ja yhtyeeseen aina bändin nimeä myöten.

The Age of Immunology on noteerattu laajasti eurooppalaisessa musalehdistössä. Ilmiö veti kiinnostavan ässän hihastaan kiinnittämällä esiintyjäkseen tämän nousevan psykedeliabändin.

//Mertsi

Vanishing Twin Ilmiö-festivaaleilla Turussa 27.7.

Picture: Elliott Arndt