Musiikkia kasveille – esittelyssä Mother Earthin Plantasia

Toistaiseksi vain Youtube-rippinä ja tähtitieteellisissä hinnoissa pyörinyt Mort Garsonin kulttilevy vuodelta 1976 julkaistaan uudelleen.

Maailmassa on paljon luonnosta inspiroitunutta musiikkia. Harva tästä on kuitenkaan tarkoitettu luonnolle itselleen, mutta Mother Earthin Plantasia on. Se on albumi kasveille ja niitä rakastaville ihmisille.

Puolituntinen Plantasia sisältää kohottavaa syntetisaattorimusiikkia täynnä ihastuttavia melodioita. Levy voisi olla elokuvan soundtrack tai ehkä vielä osuvammin pelimusiikkia.

Tässä yksi levyn ehdottomista helmistä, Swingin’ Spathiphyllums (eli keinuvat viirivehkat).

Plantasia on harvinaisuus: sitä ei ole koskaan myyty uutena levykaupassa, vaan sitä sai ainoastaan kylkiäisenä kasvi- ja patjaostoksen yhteydessä.

Levyn on säveltänyt ja soittanut edesmennyt yhdysvaltalainen Mort Garson, joka oli varsin menestyksekäs biisintekijä. Hän on muun muassa klassikoiden Our Day Will Come ja Guantanamera takana.


Voiko obskuuri Plantasia todella olla peräisin Guantanamera-miehen kynästä?

Mort Garson ja hänen työkalunsa.

Tarinan mukaan Mort Garson innostui legendaarisesta Moog-synasta heti sen julkaisun jälkeen 1967. Garsonin diskografiasta päätellen tämä hurahdus muutti hänen uraansa kokeellisempaan suuntaan. Katalogista löytyy muun muassa okkulttiset levyt Black Mass taitelijanimellä Lucifer ja The Unexplained (Electronic Musical Impressions Of The Occult) taitelijanimellä Ataraxia. Kumpikin on Plantasian kaltaista synamusaa.

Garsonin bongintuoksuiset konseptit voisi helposti kuitata huumorimusiikkina tai itsetarkoituksellisena outoiluna. Esimerkiksi ”vain aikuisille” tarkoitetun Music for Sensuous Loversin Moogin ja voihkimisen sekaista äänimaisemaa ei välttämättä kauaa jaksa luukuttaa.

Kuitenkin varsinkin Plantasialle Garson on loihtinut niin kiehtovan medodiakokonaisuuden syntikoillaan, että se ansaitsee suurempaa huomiota. Tämän on tajunnut myös Sacred Bones Records, joka uudelleenjulkaisee Plantasian kesäkuussa. Nyt levy on jo kuultavissa Spotifyssa.

Plantasiasta on myös tekeillä dokumentti, johon kerätään rahaa Kickstarterissa. Road movie -henkisen dokkarin pääajatuksena on alkuperäisen Garson-harvinaisuuden etsiminen.

Hollantilaisen Jacco Gardnerin tuoreimmalla Somnium-albumilla voi kuulla paljon Mort Garsonin kaltaisia elokuvallisia syntikkabiisejä. NTS Radion erikoislähetyksessä ennen Somniumin julkaisua Gardner soitti levyynsä eniten vaikuttaneita artisteja. Mukana oli myös Garson, jota Gardner on omien sanojensa mukaan fanittanut vuosia.

Tässä NTS:llä soitettu Garsonin ESP (joka ei ole Plantasia-levyllä).

Kolmas korva suositteleekin huonekasveille kastelun ja mullan vaihtamisen lisäksi säännöllisiä Plantasia-ääniaaltoja.

//Leo

Mainokset

Self Discovery for Social Survival – Surffin ja soundin liitto

Nyt on uskomattoman hyvältä näyttävä, kuulostava ja tuntuva konsepti: surffauksen ja soundien ainutlaatuinen yhdistelmä.

Mexican Summer -levy-yhtiö ja Pilgrim Surf + Supply -brändi tuottivat yhdessä elokuvan, jossa muusikot ja huippusurffaajat jakautuivat porukoissa surffikohteisiin ympäri maailmaa. Yhtyeet, joihin kuuluu Connan Mockasinin, Allah-Lahsin, Peaking Lightsin, Dungenin ja MGMT:n Andrew VanWyngarden kaltaisia nimiä, tulkitsivat soitollaan surffaajien liikettä sekä ihmisen ja luonnon yhteyttä tavalla, joka saa ainakin trailerin perusteella niskakarvat pystyyn. He loivat soundtrackeja surffaukselle, aalloille ja luonnolle Meksikon, Maldiivien ja Islannin surffikohteissa.

54-minuuttisen leffan on ohjannut Chris Gentile. Soundtrackia voi ennakkotilata mp3- ja LP-muodoissa, ja se ilmestyy leffan ensi-illan aikoihin 14.6.
Lisätietoa niin ikään maagisen hienolta leffan kotisivulta.

//Mertsi

Jack Hues and The Quartet & Syd Arthur: Nobody’s Fault But My Own

Osa voi muistaa englantilaisen Syd Arthur -yhtyeen keikan Ilmiö-festareilla Turussa 2017. Psyke/jazz/proge-maailmoissa liikkuva Magillin veljesten muodostama Canterburystä kotoisin oleva bändi julkaisi juuri yhdessä jazzyhtye Jack Hues and the Quartetin kanssa 22-minuuttisen coverin Beckin Nobody’s Fault But My Own -kappaleesta. Bändien yhteistyö alkoi Canterburyn Orange Street Music Club -klubin yhteiskeikalla vuonna 2010, jossa heräteltiin eloon kaupungin 1960- ja 1970-luvun äänimaailmoja.

Nyt Canterbury-soundin uudelleentulkinta materialisoitui levyksi. Beckin Mutations-levyltä (1998) tuttu psykedeelissävytteinen slovari on kahden bändin yhteissoiton tuloksena purkitettu 22-minuuttiseen jazzahtavaan, komeasti sooloilevaan versioon sekä kahteen lyhyempään versioon. Rock- ja jazz-yhtyeiden yhteissoittoa lämmiteltiin improvisaation kautta useilla kokeiluilla, ennen kuin Syd Arthurin basistin Joel Magillin mukaan ladossa äänitetty jamittelu hiotui nyt 12-tuumaisena levynä julkaistavaan muotoonsa.

Lopputulos on upottava ja alkuperäistä melodiaa nätisti varioiva jazz-psyke-jamittelu. //Mertsi

Esittelyssä We Here Now – The Chikipunk Years (2019)

Sähköpostilaatikkoomme tippui tässä kuussa monikansallisena maailmanmusiikkipsykenä (World Psych) mainostettu promo. Maailmanmusiikki (World) on musatyylinä aika laaja ja mitäänsanomaton ja sen alta paljastuvaan musiikkin suhtautuukin yleensä varauksella. We Here Now -bändin garage-proge-psykelätty oli kuitenkin ehdottomasti positiivinen yllätys. The Chikipunk Years on trion debyytti ja se pysyy vauhdissa alusta loppuun kuin 200-metrin juoksija.

Suorasukaisten fuzzriffien rinnalla etenevät yllättävät ja ilmavat kompit, joista haisee rumpalin hikinen selkämys. Vastapainoksi levyllä kuullaan myös paljon korkeampitaajuista progehenkistä kitaraa ja kevyitä vokaaleja. Ajoittain soundi muistuttaa Earthlessin kaltaista improvisointia, välillä circlemäistä kliimaksiin pysähtynyttä jumitusta. Toisaalta joissakin biiseissä We Here Now innostuu puhtaaseen progetilutteluun.

Mikään supertrippailu The Chikipunk Years ei ole. Kappaleet voisivat rohkeammin koetella kestoa ja antaa kuulijan vajota vortexiin. Esimerkiksi levyn kirkkaimpiin ralleihin kuuluvan Frontiers and Determinationsin ekan minuutin tykitystä olisi mieluusti kuunnellut pidempään. Eniten levyltä iskee ehkä kakkosbiisi Gathering and Separation, josta tulee puhesämpleineen yllättävän paljon mieleen ruotsalainen GOAT.

Levyn on julkaissut Homemade Gifts Records, jolta en ainakaan itse löytänyt muita julkaisuja. Bändin jäsenet brasilialainen Pedro ’Sozinho’ Salvador, intialais-usalainen Indrayudh Shome ja perulainen Panchito, el Sofista ovat promomatskun mukaan aiemmin vaikuttaneet yhtyeissä Necro, Montibus Communitas ja Queen Elephantine, jotka eivät ole itselle tuttuja mutta vaikuttavat kaikki lähemmän tutustumisen arvoisilta.

//Leo

Arvio: Night Beats – Myth of a Man (2019)

Rosoisesta, psykedeelistä garage rockistaan tunnettu teksasilainen Night Beats ottaa uudella levyllään etäisyyttä aiempaan tyyliinsä. Myth of a Manin sivunkääntöä edelsivät kolme katu-uskottavaa levyä: rämisevä ja huuruinen Night Beats (2011) oli kuin bändin nimen oikeuttava kädenpuristus; oma suosikkini, psykedeelinen Sonic Bloom (2013) oli happoisampi, biisimateriaaltaan bändin vahvin teos. Toimivaa Who Sold My Generationia (2016) varten yhtye vaihtoi Heavenly Records -levy-yhtiölle ja pehmensi soundiaan.

Night Beatsille laadukkaampi miksaus, laajempi soitinvalikoima, retrourut, gaalailtaorkesterin jouset ja taustalaulajattaret tarkoittavat suurta tyylinmuutosta. Ilman loistavan solisti-sanoittaja Danny ”Lee Blackwell” Rajanin tutun kähisevää ääntä bändiä hädin tuskin tunnistaisi entisekseen.

Uusi levy jatkaa edellisen viitoittamalla tiellä mutta käyttää stetsonin tehopesussa ja vaihtaa farkkurotsin pikkutakkiin. Levyn on tuottanut Black Keysin nokkamies Dan Auerbach, jonka tyyli Dr. Johnin Locked Downin kaltaisten napakymppienkin takana kuuluu. Samalla soundi vaihtuu monelta osin garagesta miedompaan, americana-, 60’s- ja Texas Blues -henkiseen tyyliin.

Tyylin uusiminen ei tietenkään ole ongelma. Biisien kapeus sen sijaan on. Sinkku ja avausraita Her Cold Cold Heart osuu maaliinsa, kuten rakkauskriisi-slovari (Am I Just) Waisting My Time ja hauska ralli There She Goes. Loppupuolella Eyes On Me– ja Let Me Guess -rockit yrittävät iskeä verta suoniin, mutta kokonaisuudesta jää jotenkin halju olo. Levy kuulostaa yhdistelmältä turvallisen toimivaa aikuisbluesia ja salonkikelpoiseksi pyrkivän autotallibändin kokeilua viimeisteltyyn äänimaailmaan ja isolle yleisölle mieluisampaan, geneeriseen ilmaisuun. Lopputuloksena on vaikea sanoa muutamankaan kokeilun jälkeen, mikä levyn todellinen olemassaolon syy on. Ristiretki autotallista casinon lavalle lässähtää kompromissiksi parkkipaikalla.

Ongelma tiivistyy I Wonderissa, joka on Texas-iskelmäksi aivan liian geneerinen, ja Night Beatsin autotallipsyken ystäville taas liian Texas-iskelmää. Romanttiset näpyttelykitarat tuovat mieleen keski-ikäiset puutarhajuhlat ja Tuure Kilpeläisen levyt. Aivan hyväksyttäviä asioita molemmat, mutta kaukana kotoaan Night Beatsin levyllä. Vaikeasti muistettavia kappaleita levyllä valitettavasti riittää. //Mertsi

Best psych albums of 2018

Leo and Mertsi chose their top psychedelic albums, gigs and curiosities of the fine year 2018.

Mertsi’s Best psychedelic albums – TOP 10 (in random order)

Kikagaku Moyo – Masana Temples (Guruguru Brain)
A dominating performance once again from the Japanese group. The band’s sound is truly unique and enchanting, their latest LP as coherent and otherworldly as their two previous ones, yet more laid-back.

RF Shannon – Trickster Blues (Cosmic Dreamer)
One of my favourite findings this year. RF Shannon is not a very well-known name in the “psych” scene, but thanks to Fuzz Club who distributed his new album in Europe, I got to know the Texan’s music and instantly fell in love. Trickster Blues is a great album filled with strong desert blues melodies.

Our Solar System – Origins (Beyond Beyond Is Beyond)
The Swedish band for me is one of the best psych studio bands in Scandinavia. With a gigantic 21-minute one-sider and four shorter tracks, Origins takes over the listener with a relentless psych-pagan element-bending power.
Read my full album review in Finnish here.

Black Helium – Primitive Fuck (Riot Season)
The LP was sold out before I had time to buy it, which still hurts my guts! Black Helium’s album is a mixture of sturdy rock’n’roll sounds, garage psych, kosmische and groovy stoner. The songs are full of such power that I was not surprised to read the band was formed in 2016 for a special one-off Halloween gig at a heady Londonese cub.

L’Eclair – Polymood (Beyond Beyond is Beyond)
Instrumental disco-funk-kosmische smoothness and groovy synths hailing from Switzerland. I like to play this record when I’m hosting a dinner or an evening with my friends. Coke Mountain is one of the psychedelic tracks of the year – so beautiful yet powerfully growing that it gives me goosebumps.

Black Lizard – Celebration Of A New Dawn (Fuzz Club)
Celebration Of A New Dawn by the Finnish group is a colorful and balanced psych/garagerock album that flows warmly and rocks smoothly.
Read my full album review in Finnish here.

Jacco Gardner – Somnium (Full Time Hobby)
I’ve been a fan of Jacco since I saw him for first time live at his home country Netherlands in 2013. He’s a fantastic musician and an likable artist. For Somnium he used old synths and other imaginative solutions to create timeless sounds. It’s a great album, though I expected a tiny bit more.

Kiki Pau – Hiisi (Beyond Beyond is Beyond)
Take a path to the forest and don’t turn back until you reach the verdant end. Skillful and imaginative album full of folky kraut rock and epic Pink Floydish jams from the Finnish band.
Read my full album review in Finnish here.

Hookworms – Microshift (Domino)
While the Leeds band’s new album wasn’t as psychedelic as their previous ones, it was a brilliant mixture of indie rock and up-beat kraut influenced electronic pop that provided some of the strongest songs of the year, like Negative Space.
Read my full album review in Finnish and English here.

Throw Down Bones – Two (Fuzz Club)
Combinations of techno and psych rock have clearly been on the rise, and I’ve been curious about it from the start. Two by Throw Down Bones may be the best mixture of acid house and krautrock so far.

Bonus categories

Best Live Gig: 10 000 Russos at Fuzz Club Eindhoven
Out of dozens of powerful live sets in Eindhoven, this one from the Portugal trio was perhaps the most astonishing. The rhythm of their haunting dark psych masterpiece Policia Preventiva (aka Germinal) is so powerful, yet the band plays it chillingly calmly.

Most Promising Psychedelic Band: Love’n’Joy
If their future LP (hope that happens soon) holds more of jewels like Come About, we’ll be seeing this Ukrainian band in the next year’s list as well.

Leo’s favourites

Yussef Dayes and Alfa Mist – Love Is The Message (Cashmere Thoughts)
London jazz duo Yussef Kamaal split up unfortunately after their magnificent debut in 2016. This year they both came back on their own and especially Yussef Dayes’ return with Alfa Mist hit the spot with it’s soulfulness and warmness. Its live version (below) recorded in Abbey Road is my most listened song of the year.

Jacco Gardner – Somnium (Full Time Hobby)
Overall mesmerizing instrumental LP is a great record that don’t need skipping. Leaving vocals out feels like a good choice, they might have broken the dreamy atmosphere. Less baroque, more synth sounds in the spirit of Vangelis and Mort Garson.

Jesse – Fluids (Höga Nord Rekords)
Even though, my expectations for Finnish band Jesse’s Höga Nord release were super high, Fluids didn’t let a long-time Jesse fan and a friend of Höga’s catalogue down. A side pure bangers, B side goes under the water and needs more time to dive to appreciate. Love to hear how Jesse’s music evolves with every record.

Spencer Zahn – People of the Dawn (Double Denim)
I found Zahn’s album on September, but its magic becomes stronger now: it is a perfect soundtrack for dark and snowy winter landscape. Zahn conjures beautiful and scary world with his double bass and synthesisers. Not for dancing.

Kikagaku Moyo – Masana Temples (Guruguru Brain)
Japanese guys can handle different styles from prog to psych to space rock. The strongest tunes for me are their ballads, Nazo Nazo in this album especially. Its video is also easily my most loved and watched music video this year.

Träden – Träden (Subliminal Sounds)
New group by members of classic 60s Swedish psychedelic rock group Träd, Gräs Och Stenar. Over-an-hour length monster has such an engaging moments from the beginning it should not be missed.

Nu Guinea – Nuova Napoli (NG Records)
Disco record from Italy (2018) that could be from Italy (1983). Favourite tracks Stann Fore and ’A Voce ‘E Napule.

Psychic Lemon – Frequency.Rhythm.Distortion.Delay (Tonzonen Records)
Fuzzy and catchy uptempo loops make it easy to fall into the music. The awakening from trance comes in the last track which is more laid-back than the other four in the album.

Steven Julien – Bloodline EP (Apron Records)
Maybe my most listened record of the year. Ode to Roland synths and drum machines. Long and groovy machine drum beats sometimes topped with gently melodies. Start from Queens of Ungilsan.

Earl Sweatshirt – Some Rap Songs (Tan Cressida, Columbia)
Only 20-minute long album is a manic stew. Short songs neither fade in or out and the beats are digitally constructed sample-based drafts. More shades in Earl’s world than in the previous dark/slow album.

Bonus Categories

Best Live Gig: The Mauskovic Dance Band at Shacklewell Arms, London
I have been a fan of the band since I saw their hilarious music video Analog Fruit last year. Free gig on Sunday evening was packed and sweaty experience in a small venue. Mauskovics looked like a group of crooks who were set free from the prison to play the gig. They played in a cheerful, hungry and sovereign way.

Keep an eye on: Spill Gold
Kraut/psych trio from the Netherlands released a promising EP in 2018 and is convincing on stage too. Hopefully in 2019 we will hear their debut LP.

Esittely ja levyarvio: Deep Space Destructors – Visions from the Void (2018)

Deep Space Destructors.

Oululainen Deep Space Destructors julkaisi uuden levynsä Visions from the Voidin, josta julkaistiin näyttävät gatefold-värivinyylipainokset Markus Räisäsen kansitaiteella. Aiemmin avaruusrock-trio on ehtinyt julkaista neljä LP:tä ja yhden EP:n. Samalla bändi on vakiinnuttanut maineen pidettävänä, ylpeästi Hawkwindiin referoivana live-bändinä, jonka soitto huitelee kosmisilla korkeuksilla.

Visions from the Voidin arvio löytyy jutun lopusta. Sitä ennen Jani Pitkänen (laulu, basso ja perkussiot), Petri Lassila (kitara ja taustalaulut) ja Markus Pitkänen (rummut) kertoivat DSD:n taustasta ja uutuuslevyn teosta.

Kolmas korva: Esittelisittekö bändinne tarinan ja jäsenet?

”Deep Space Destructors starttasi vuonna 2011, sen jälkeen kun aiemmat musiikkiprojektit tulivat tiensä päähän. Markus jamitteli niin Janin kuin Peten kanssa, ja löimme sitten niin sanotusti kosmiset mielet yhteen.

Mukana keikoilla pyörii sitten sekalainen joukko kosmisia ystäviä, joiden kanssa viedään biisejä ja livemeininkiä uusiin sfääreihin. Monet näistä vierailevista muusikoista soittavat myös kanssamme Oulu Space Jam Collectivessa.”

Millaisia teemoja haluatte Deep Space Destructorsin musiikilla käsitellä?

Jani: ”Aikalailla tässä lyriikoitten kautta pureudutaan mielen syövereihin, mielen tutkimiseen, mielen tuhoamiseen ja uudelleen löytämiseen ja ”matkustamiseen”. Teeman voisi löyhästi katsoa liittyvän itsensä kehittämiseen/löytämiseen. Thinking is the best way to travel, The Moody Bluesin sanoin.”

Markus: ”Avaruus, aika ja äärettömyys. Kosmiset mittakaavat antavat perspektiiviä mitä täällä avaruusalus Maassa tapahtuu ja minne ollaan menossa. Tarkoituksena on tietysti myös laajentaa tietoisuutta monella tasolla ja avartaa mielen silmää.”

Miten Vision from the Void -uutuuslevyn sävellys ja työstö sujui?

Jani: ”Uuden levyn työstö sujui meille aika perinteisissä merkeissä. Paljon jamia, treeniä, ideoitten pyörittelyä ja kokeilua. Oisin halunnu tehdä tästä levystä meidän punk-levyn, mutta siitä muotoutuikin aika mantramainen ja eteerinen, jopa levyn menevämmät biisit ovat toteutettu mielestäni ”mantramaisesti”.


Levytyskokemus oli meille ensimmäinen oikeassa studiossa, aikaisemmin on tehty äänitykset Markuksen talolla tai treeniksellä ja milloin missäkin lie komeroissa! Oli kyllä huikea kokemus käydä Tonehavenilla [Tonehaven Studios Laukaalla] soittamassa, saunomassa ja chillaamassa. Tompalla on mahtava meininki siellä käynnissä!”

”Olisin halunnu tehdä punk-levyn, mutta levystä muodostuikin aika mantramainen.”

Jani Pitkänen

Ennen Visions from the Voidia olette julkaisseet jo viisi albumia, joista kaksi edellistä myös vinyylimuodossa. Edellisen levynne biisi Journey To the Space Mountain on saavuttanut kulttimainetta suomipsyke-nichen sisällä.
Miten koette soittonne ja otteenne musaan muuttuneen vuosien myötä?

Jani: ”Journey on kyllä biisinä outo, sen synnytys oli vaikeaa. 5/4-tahtilajin ja oudossa timessä menevien vokaalien treenaus oli aika tuskaa aluksi, meinas progekäpy palaa monestikin. Mutta lopussa treenaus palkitsi ja biisi saatiin kasaan oikein makiasti. Nykyään se on jatkanut evoluutiotaan ja biisiin on ilmaantunut jamikohtia, erilaisia soinnutuksia.
Oikeastaan tuo kuvaa DSD:n musaa yleensäkin hyvin, harva asia jää meillä niin sanotusti paikoilleen. Kaikki elää, eikä vähiten kiitos kitaristin vilkkaan mielikuvituksen ja hyvän melodiavainun.

Vuosien myötä on löydetty ehkä selvemmin se oma ”ydin” sieltä härön seasta. Osaamme tuoda ne toimivat jutut framille paremmin, kehitellä ja pyöritellä niitä monella eri tavalla. Silti siellä pohjalla on aina se alun jamiporukan halu saada niitä psykedeelisiä musakokemuksia, unohtaa ympäröivä maailma ja luoda oma maailma.”

”Pohjalla on aina se jamiporukan halu saada psykedeelisiä musakokemuksia.”

Jani Pitkänen

Markus: ”Journey to the Space Mountain oli myös kokeilu, että saadaanko ns. kahden riffin kappale toimimaan.
Soittoon ja otteeseen on tietysti tullut vuosien myötä jonkin verran kokemusta ja varmuutta. Alussa kun sitä tiettyä fokusta ei oikein ollut niin rönsyiltiin enemmän stonerin, kosmisen doomin ja jopa suomenkielisen bluesin tiimoilla. Materiaalia on karttunut vuosien varrella laidasta laitaan!”

Vuosi lähenee loppuaan. Voisiko jokainen bändin jäsen jakaa Kolmas korvan lukijoille joko suosikkipsykekeikkansa tai -albuminsa vuodelta 2018?

Jani: ”Kikagaku Moyo ja Volcano Roadburnissa. Molemmat keikat olivat eeppisiä kokemuksia, jotka muokkasivat omia musiikillisia näkemyksiä taas hieman eri suuntaan.
Levyistä Kikagaku Moyon Masana Temples teki vaikutuksen levytettynäkin. Hienoja nyansseja, upeita melodioita ja normista poikkeavat eteeriset vokaalit. Toiseksi varteenotettavaksi ehdokkaaksi on noussut Jacco Gardnerin Somnium.

Markus: ”Suosikkikeikat olivat Kikagaku Moyo Roadburnissa ja Nebula Desertfest Berlinissä. Kikagakun keikan uskomaton dynamiikka ja kauneus lumosivat täysin. Nebulan näkeminen oli heavy psych dream come true.
Suosikkipsykealbumi on Kikagaku Moyon Masana Temples. Vuoden paras instrumentaalipsykealbumi on Mythic SunshipAnother Shape of Psychedelic Music.”

Pete: ”Elämäntilanteesta johtuen en ole käynyt juuri keikoilla enkä oikeasti muista kunnolla yhtään keikkaa kuluneelta vuodelta. Jos DSD:llä on keikka festareilla, ei muiden keikkoihin voi keskittyä täysillä. Muistan kuitenkin että Viron Skeneraator-festareilla oli kesällä tosi hyviä keikkoja. Ehkä vähän välttelen vaikutteiden imemistä oman genremme kuplamerestä.
Jani ja Markus pulahtelevat suvereenisti näillä merillä minunkin edestä omat kaleidoskoopit silmillään. Toisinaan heistä huomaa treeniksellä, et ny on pärähdetty johonkin juttuun 🙂
Tänä vuonna eniten soinut albumi on Soiva Siili Pääosassa Soiva Siili. Tältä levyltä erityisen suosittelun saavat psykedeeliset Talvisatu Hämähäkistä, Luonnon Kulta, Vanha Lahna ja Peltomyyrä.”

”Elämäntilanteestani johtuen en muista kunnolla yhtään keikkaa kuluneelta vuodelta. Soitetuin albumi oli Soivan Siilin Pääosassa Soiva Siili.”

Petri Lassila
Tutkimusmatkoja lukemattomiin tietoisuuden galakseihin

Arvio: Deep Space Destructors – Visions from the Void (2018)

Deep Space Destructors totesi haastattelussamme vuosien levytyksen ja jamittelun luoneen varmuutta biisintekoon. Jo ensikuuntelujen aikana Deep Space Destructorsin uutuuslevyltä Visions from the Voidilta kuulee itsevarmuutta ja näkemyksellisyyttä. Levyn viidessä kappaleessa riittää pesunkestävää jamittelevaa avaruusrock-tulitusta– jota vahvistavat
Dr. Spacen (Öresund Space Collective) analogiset syntikat – mutta myös tilaa maukkaille nyansseille.

Odottamattomat ja avaruusrockin tutuimpia maneereita rikkovat elementit kuuluvatkin levyn suuriin vahvuuksiin.
Niiden avulla Deep Space Destructors osoittaa hallitsevansa pitkien kappaleiden elinkaaret. Jännitettä luodaan vuoroin kierroksia lisäämällä, hetkittäin kaavoja hienostuneesti rikkomalla.

Hyvänä esimerkkinä toimii Astral Traveller, joka jatkaa siitä mihin tähtilaivan oven sisään potkaissut avausraita Psyche Remade jäiUpottava kappale koostuu näennäisen toisteisista osioista, joihin kuitenkin lisätään mausteita ja yksityiskohtia kuin hitaasti kypsyvään gourmet-soppaan. Lopussa kuullaan duurivoittoinen viimeinen nousu, joka jättää herkullisesti illallistajat odottamaan lusikat kädessä lisää.

Lupaus myös lunastetaan. DSD yllättää vaihtamalla laulukielen suomeen hiipivästi käynnistyvässä Tyhjyyden Mantrassa, jossa Antti Ylijääskön saksofonivierailua ympäröivän psykedeelinen pauhu tempaa mukaansa. Biisin rakentelussa kuulee sellaista taitavaa rytmiikkaa, joka saa pään huomaamatta notkumaan keikalla. Tässä levyn parhaassa kappaleessa on jotain visuaalista ja kiehtovan pahaenteistä.

B-puolen avausraita Floating on komea 10-minuuttinen, joka kasvaa kookkaaksi mantramaisen hokeman ympärille. Biisin toisteisuus lienee sitä laatua, josta ”punk-levyä toivonut” basisti-laulaja Jani Pitkänen totesi pilke silmäkulmassa yllättyneensä. Pitkäsen basso tekee kappaleessa hauskoja laskevia askelluksia, ja soitto on koko troikalta erityisen hallittua juuri Floatingissa. Hokemakohtien sointukierrossakin tuntuu olevan jotain avaruudellisen leijailevaa.

Visions from the Void on vahva levy, joka jättää merkin suomalaisen avaruusrockin aikajanalle.

Levyä ja sen kansia on erityisen mieluista hypistellä, kiitos kansitaiteilija Markus Räisäsen. //Mertsi