Arvio: Vanishing Twin – The Age of Immunology (2019)

Tutustuin Turun Ilmiö-festivaaleillekin heinäkuussa saapuvaan lontoolaiseen Vanishing Twiniin pari kesää sitten Optical Sounds -zinen sivuilla. Zine oli noteerannut lupaavan yhtyeen Dream By Numbers -EP:n (2017) vahvan biisimateriaalin ja sitä edeltävän Choose Your Own Adventure -debyyttilevyn (2016).


Nyt Cathy Lucasin perustaman englantilais-japanilais-ranskalais-italialainen kokoonpanon läpimurto on ovella: The Age of Immunology -levyn (Fire Records) psykedeelinen pop soi runsaasti, kauniisti ja inspiroivasti, eikä vähiten soittajien monipuolisen taustan ansiosta. Kappaleet soljuvat aina eteläamerikkalaisista rytmeistä (KRK (At Home at Strange Places) letkeään kesäilta-wahitteluun (loistava Magician’s Success) ja ranskalaisen avant garden maisemiin (Lucasin ja huilisti-perkussionisti Elliott Ardntin maagisesti vuoroin laulama Planète Sauvage).

Punainen lanka silti on ja pysyy vahvana. Orgaaninen, ambient-vaikutteinen ja yksityiskohtainen soitto taikovat sadunomaisen valtakunnan jonnekin maallisia murheita ja mitättömiä kaunoja korkeammalle. Brexitit ja Englannissa yleistyneen ulkomaalaisvastaisuuden aikana Vanishing Twin kaataakin tyylikkäästi rajamuurit ja soittaa niiden raunioilla soljuvia psykedeelisiä melodioita.


Soitto on taitavaa – kuunnelkaa vaikka italialaisrumpali Valentina Magalettia – mutta suurin maagikko on bändin nokkanainen Lucas, jonka rauhallisissa vokaaleissa on ainutlaatuista alkemiaa niin duurivoittoisissa vedoissa kuin Backstroken kaltaisissa kummitusjameissa.

Lucasin laulua värittävät osittain tapahtumat ennen Lucasin syntymää. Kasvaessaan äitinsä vatsassa Lucasin kaksoissisaruksen alkio imeytyi osaksi tätä sikiön resorptio -nimisessä ilmiössä. Resorptiolle tyypillistä on se, että eloonjäänyt kaksonen saattaa tuntea syyllisyyttä sisaralkionsa kohtalosta. Tieto tapahtuneesta on vaikuttanut Lucasiin ja yhtyeeseen aina bändin nimeä myöten.

The Age of Immunology on noteerattu laajasti eurooppalaisessa musalehdistössä. Ilmiö veti kiinnostavan ässän hihastaan kiinnittämällä esiintyjäkseen tämän nousevan psykedeliabändin.

//Mertsi

Vanishing Twin Ilmiö-festivaaleilla Turussa 27.7.

Picture: Elliott Arndt

Mainokset

The Mauskovic Dance Band – The Mauskovic Dance Band (2019)

Jos Helsingissäkin vierailleella valtameriristeilijä MSC Meraviglialla järjestettäisiin psykefestarit, olisi The Mauskovic Dance Band esiintyjien joukossa. Futuro-mies Matti Suurosen sisustamassa autokannen alapuolen keikkakryptassa syntetisoijien ujellukset, afrikkalais-karibialaiset rytmit, hypnotisoivat bassokuviot, kiljahdukset ja vinksahtaneet vokaalit läpäisisivät vastustamattomasti paksun, karibian kosteuden ja joraavien matkustajien luovuttaman suolaliuoksen massan.

Lähes trooppinen ilma oli myös viime lokakuussa täpötäydellä Shacklewell Arms -klubilla Lontoossa, kun Mauskovicit esiintyivät siellä.

The Mauskovic Dance Band on suvereeni ja energinen livebändi, joka vetää keikkaa nyt kesällä lähes joka toinen päivä. Syynä on osittain se, että yhtye julkaisi toukokuussa ensimmäisen pitkäsoittonsa The Mauskovic Dance Bandin. Tätä ennen bändiltä on tullut EP ja muutama single. The Mauskovic Dance Band alkoi Amsterdamin musaskenessä vahvasti vaikuttavan Nicola Mauskovicin (Bruxas, Jacco Gardner, Eerie Wanda, Altin Gün) makuuhuoneprojektina. Bändiksi se muodostui vasta ensimmäistä keikkaa varten.

The Mauskovic Dance Band LP
Melankolisen tyhjä huumelordin ökytalo toismaailmallisessa tropiikissa kuvastaa levyn äänimaisemaa. Kannen on piirtänyt Riccardo Corda.

Albumi sisältää kosmista diskoa, jossa voi kuulla mm. cumbiaa ja no wavea. Jos Dengue Dengue Dengue (myönnetään: eka ja ainoa moderni cumbia-artisti, joka tuli mieleen) ja Liquid Liquid löisivät kättä päälle, tuloksena voisi olla jotain The Mauskovic Dance Bandin kaltaista.

TMDB kuuluu bändeihin, joilla on omintakeinen ja helposti tunnistettava soundi, mutta joiden biisien nimet eivät tahdo jäädä päähän. Liekö hollantilaisen tanssiorkesterin kovuudesta huolimatta syynä biisien lievä samankaltaisuus? Debyytiltä parhaiten tarttuvat viettelävästi päätä nytkyttävä Late Night People, melodisesti riisuttu ja rytmillisesti jännä Percussions & Spazio Sounds ja periksiantamaton bängeri Space Drum Machine, joka menee kaikkien aikojen lemppariksi bändin ensihitin Analog Fruitin (2017) rinnalle.

The Mauskovic Dance Bandia sopii kuunnella kotisterkoista futuristisessa muovinojatuolissa peikonlehtiä sumutellen, mutta silti – kuten nimikin kertoo – The Mauskovic Dance Bandin vahvuus on ehdottomasti sen hikisissä livevedoissa.

Kuuntele levyä Bandcampissa.

// Leo

Musiikkia kasveille – esittelyssä Mother Earthin Plantasia

Toistaiseksi vain Youtube-rippinä ja tähtitieteellisissä hinnoissa pyörinyt Mort Garsonin kulttilevy vuodelta 1976 julkaistaan uudelleen.

Maailmassa on paljon luonnosta inspiroitunutta musiikkia. Harva tästä on kuitenkaan tarkoitettu luonnolle itselleen, mutta Mother Earthin Plantasia on. Se on albumi kasveille ja niitä rakastaville ihmisille.

Puolituntinen Plantasia sisältää kohottavaa syntetisaattorimusiikkia täynnä ihastuttavia melodioita. Levy voisi olla elokuvan soundtrack tai ehkä vielä osuvammin pelimusiikkia.

Tässä yksi levyn ehdottomista helmistä, Swingin’ Spathiphyllums (eli keinuvat viirivehkat).

Plantasia on harvinaisuus: sitä ei ole koskaan myyty uutena levykaupassa, vaan sitä sai ainoastaan kylkiäisenä kasvi- ja patjaostoksen yhteydessä.

Levyn on säveltänyt ja soittanut edesmennyt yhdysvaltalainen Mort Garson, joka oli varsin menestyksekäs biisintekijä. Hän on muun muassa klassikoiden Our Day Will Come ja Guantanamera takana.


Voiko obskuuri Plantasia todella olla peräisin Guantanamera-miehen kynästä?

Mort Garson ja hänen työkalunsa.

Tarinan mukaan Mort Garson innostui legendaarisesta Moog-synasta heti sen julkaisun jälkeen 1967. Garsonin diskografiasta päätellen tämä hurahdus muutti hänen uraansa kokeellisempaan suuntaan. Katalogista löytyy muun muassa okkulttiset levyt Black Mass taitelijanimellä Lucifer ja The Unexplained (Electronic Musical Impressions Of The Occult) taitelijanimellä Ataraxia. Kumpikin on Plantasian kaltaista synamusaa.

Garsonin bongintuoksuiset konseptit voisi helposti kuitata huumorimusiikkina tai itsetarkoituksellisena outoiluna. Esimerkiksi ”vain aikuisille” tarkoitetun Music for Sensuous Loversin Moogin ja voihkimisen sekaista äänimaisemaa ei välttämättä kauaa jaksa luukuttaa.

Kuitenkin varsinkin Plantasialle Garson on loihtinut niin kiehtovan medodiakokonaisuuden syntikoillaan, että se ansaitsee suurempaa huomiota. Tämän on tajunnut myös Sacred Bones Records, joka uudelleenjulkaisee Plantasian kesäkuussa. Nyt levy on jo kuultavissa Spotifyssa.

Plantasiasta on myös tekeillä dokumentti, johon kerätään rahaa Kickstarterissa. Road movie -henkisen dokkarin pääajatuksena on alkuperäisen Garson-harvinaisuuden etsiminen.

Hollantilaisen Jacco Gardnerin tuoreimmalla Somnium-albumilla voi kuulla paljon Mort Garsonin kaltaisia elokuvallisia syntikkabiisejä. NTS Radion erikoislähetyksessä ennen Somniumin julkaisua Gardner soitti levyynsä eniten vaikuttaneita artisteja. Mukana oli myös Garson, jota Gardner on omien sanojensa mukaan fanittanut vuosia.

Tässä NTS:llä soitettu Garsonin ESP (joka ei ole Plantasia-levyllä).

Kolmas korva suositteleekin huonekasveille kastelun ja mullan vaihtamisen lisäksi säännöllisiä Plantasia-ääniaaltoja.

//Leo

Self Discovery for Social Survival – Surffin ja soundin liitto

Nyt on uskomattoman hyvältä näyttävä, kuulostava ja tuntuva konsepti: surffauksen ja soundien ainutlaatuinen yhdistelmä.

Mexican Summer -levy-yhtiö ja Pilgrim Surf + Supply -brändi tuottivat yhdessä elokuvan, jossa muusikot ja huippusurffaajat jakautuivat porukoissa surffikohteisiin ympäri maailmaa. Yhtyeet, joihin kuuluu Connan Mockasinin, Allah-Lahsin, Peaking Lightsin, Dungenin ja MGMT:n Andrew VanWyngarden kaltaisia nimiä, tulkitsivat soitollaan surffaajien liikettä sekä ihmisen ja luonnon yhteyttä tavalla, joka saa ainakin trailerin perusteella niskakarvat pystyyn. He loivat soundtrackeja surffaukselle, aalloille ja luonnolle Meksikon, Maldiivien ja Islannin surffikohteissa.

54-minuuttisen leffan on ohjannut Chris Gentile. Soundtrackia voi ennakkotilata mp3- ja LP-muodoissa, ja se ilmestyy leffan ensi-illan aikoihin 14.6.
Lisätietoa niin ikään maagisen hienolta leffan kotisivulta.

//Mertsi

Jack Hues and The Quartet & Syd Arthur: Nobody’s Fault But My Own

Osa voi muistaa englantilaisen Syd Arthur -yhtyeen keikan Ilmiö-festareilla Turussa 2017. Psyke/jazz/proge-maailmoissa liikkuva Magillin veljesten muodostama Canterburystä kotoisin oleva bändi julkaisi juuri yhdessä jazzyhtye Jack Hues and the Quartetin kanssa 22-minuuttisen coverin Beckin Nobody’s Fault But My Own -kappaleesta. Bändien yhteistyö alkoi Canterburyn Orange Street Music Club -klubin yhteiskeikalla vuonna 2010, jossa heräteltiin eloon kaupungin 1960- ja 1970-luvun äänimaailmoja.

Nyt Canterbury-soundin uudelleentulkinta materialisoitui levyksi. Beckin Mutations-levyltä (1998) tuttu psykedeelissävytteinen slovari on kahden bändin yhteissoiton tuloksena purkitettu 22-minuuttiseen jazzahtavaan, komeasti sooloilevaan versioon sekä kahteen lyhyempään versioon. Rock- ja jazz-yhtyeiden yhteissoittoa lämmiteltiin improvisaation kautta useilla kokeiluilla, ennen kuin Syd Arthurin basistin Joel Magillin mukaan ladossa äänitetty jamittelu hiotui nyt 12-tuumaisena levynä julkaistavaan muotoonsa.

Lopputulos on upottava ja alkuperäistä melodiaa nätisti varioiva jazz-psyke-jamittelu. //Mertsi

Esittelyssä We Here Now – The Chikipunk Years (2019)

Sähköpostilaatikkoomme tippui tässä kuussa monikansallisena maailmanmusiikkipsykenä (World Psych) mainostettu promo. Maailmanmusiikki (World) on musatyylinä aika laaja ja mitäänsanomaton ja sen alta paljastuvaan musiikkin suhtautuukin yleensä varauksella. We Here Now -bändin garage-proge-psykelätty oli kuitenkin ehdottomasti positiivinen yllätys. The Chikipunk Years on trion debyytti ja se pysyy vauhdissa alusta loppuun kuin 200-metrin juoksija.

Suorasukaisten fuzzriffien rinnalla etenevät yllättävät ja ilmavat kompit, joista haisee rumpalin hikinen selkämys. Vastapainoksi levyllä kuullaan myös paljon korkeampitaajuista progehenkistä kitaraa ja kevyitä vokaaleja. Ajoittain soundi muistuttaa Earthlessin kaltaista improvisointia, välillä circlemäistä kliimaksiin pysähtynyttä jumitusta. Toisaalta joissakin biiseissä We Here Now innostuu puhtaaseen progetilutteluun.

Mikään supertrippailu The Chikipunk Years ei ole. Kappaleet voisivat rohkeammin koetella kestoa ja antaa kuulijan vajota vortexiin. Esimerkiksi levyn kirkkaimpiin ralleihin kuuluvan Frontiers and Determinationsin ekan minuutin tykitystä olisi mieluusti kuunnellut pidempään. Eniten levyltä iskee ehkä kakkosbiisi Gathering and Separation, josta tulee puhesämpleineen yllättävän paljon mieleen ruotsalainen GOAT.

Levyn on julkaissut Homemade Gifts Records, jolta en ainakaan itse löytänyt muita julkaisuja. Bändin jäsenet brasilialainen Pedro ’Sozinho’ Salvador, intialais-usalainen Indrayudh Shome ja perulainen Panchito, el Sofista ovat promomatskun mukaan aiemmin vaikuttaneet yhtyeissä Necro, Montibus Communitas ja Queen Elephantine, jotka eivät ole itselle tuttuja mutta vaikuttavat kaikki lähemmän tutustumisen arvoisilta.

//Leo

Arvio: Night Beats – Myth of a Man (2019)

Rosoisesta, psykedeelistä garage rockistaan tunnettu teksasilainen Night Beats ottaa uudella levyllään etäisyyttä aiempaan tyyliinsä. Myth of a Manin sivunkääntöä edelsivät kolme katu-uskottavaa levyä: rämisevä ja huuruinen Night Beats (2011) oli kuin bändin nimen oikeuttava kädenpuristus; oma suosikkini, psykedeelinen Sonic Bloom (2013) oli happoisampi, biisimateriaaltaan bändin vahvin teos. Toimivaa Who Sold My Generationia (2016) varten yhtye vaihtoi Heavenly Records -levy-yhtiölle ja pehmensi soundiaan.

Night Beatsille laadukkaampi miksaus, laajempi soitinvalikoima, retrourut, gaalailtaorkesterin jouset ja taustalaulajattaret tarkoittavat suurta tyylinmuutosta. Ilman loistavan solisti-sanoittaja Danny ”Lee Blackwell” Rajanin tutun kähisevää ääntä bändiä hädin tuskin tunnistaisi entisekseen.

Uusi levy jatkaa edellisen viitoittamalla tiellä mutta käyttää stetsonin tehopesussa ja vaihtaa farkkurotsin pikkutakkiin. Levyn on tuottanut Black Keysin nokkamies Dan Auerbach, jonka tyyli Dr. Johnin Locked Downin kaltaisten napakymppienkin takana kuuluu. Samalla soundi vaihtuu monelta osin garagesta miedompaan, americana-, 60’s- ja Texas Blues -henkiseen tyyliin.

Tyylin uusiminen ei tietenkään ole ongelma. Biisien kapeus sen sijaan on. Sinkku ja avausraita Her Cold Cold Heart osuu maaliinsa, kuten rakkauskriisi-slovari (Am I Just) Waisting My Time ja hauska ralli There She Goes. Loppupuolella Eyes On Me– ja Let Me Guess -rockit yrittävät iskeä verta suoniin, mutta kokonaisuudesta jää jotenkin halju olo. Levy kuulostaa yhdistelmältä turvallisen toimivaa aikuisbluesia ja salonkikelpoiseksi pyrkivän autotallibändin kokeilua viimeisteltyyn äänimaailmaan ja isolle yleisölle mieluisampaan, geneeriseen ilmaisuun. Lopputuloksena on vaikea sanoa muutamankaan kokeilun jälkeen, mikä levyn todellinen olemassaolon syy on. Ristiretki autotallista casinon lavalle lässähtää kompromissiksi parkkipaikalla.

Ongelma tiivistyy I Wonderissa, joka on Texas-iskelmäksi aivan liian geneerinen, ja Night Beatsin autotallipsyken ystäville taas liian Texas-iskelmää. Romanttiset näpyttelykitarat tuovat mieleen keski-ikäiset puutarhajuhlat ja Tuure Kilpeläisen levyt. Aivan hyväksyttäviä asioita molemmat, mutta kaukana kotoaan Night Beatsin levyllä. Vaikeasti muistettavia kappaleita levyllä valitettavasti riittää. //Mertsi