Arvio: Kiki Pau – Hiisi (2018)

arviokorvat_4_tahtea

Let’s pack our things and leave the city,
the air is getting thick to breath.”

Kiki Paun uutuuslevy Hiisi alkaa kirjaimellisesti kutsulla metsän keskelle, luonnon harmoniaan.

Yhtye hyppäsi kansanmusiikkivaikutteilla höystettyyn psykedelia-folkrockiinsa levyllä Pines (2013). Hiisi hurmaa samanhenkisillä progressiviisilla ja leikkisillä elementillään, mutta levyt eroavat raikkaasti toisistaan, kenties vuosien kypsyttelyn tuloksena.

Kiki Pau Hiisi

Hiisi on albumi, joka johdattaa kappale kerrallaan syvemmälle siimekseen, kapenevaa muttei koskaan katoavaa polkua pitkin.

Sama ulottuvuus koskee levyllä jatkuvasti kasvavaa psykedeelisyyttä. Kun sointuvat avausraidat Leaves ja Sarkofagi [jonka pidemmästä versiosta linkki tekstin lopussa] vielä johdattelevat mukaansa –jälkimmäinen tosin jo naturalistista ykseyttä pilke silmäkulmassa runoillen – alkaa Hiisi, Pt. 1 painaa varovasti kraut-poljinta. Akustisempi harmonia saa rinnalleen hypnoottisen poljennon ja avaruudellisia äänimaailmoja.

Hiisi, Pt. 2:n keinuva alku tuokin sitten mieleen jo Saimaan progressiivisen paljouden. Mutta siinä vaiheessa kun edellämainittu olisi aloittanut kuoro-osuudet ja näppärästi vuorottelevat soolot, Hiisi, Pt. 2 kasvaa muuttumattoman temponsa ympärille kuin vuosikausia korkeuksiin nouseva tammi, jonka kasvu on tallennettu kahdeksanminuuttiseksi timelapse-videoksi.

Seeds on ihanilla jousisovituksilla höystetty monipolvinen progekappale, jonka raukeasta alkusoitosta matkataan Pink Floydia muistuttavasta jyhkeästä jamittelusta toiseen. Ja kolmanteen. Lopussa lavalle palaa alun mietteliäs jouheva viulu, joka nyt laulaa revittelevien kitaroiden kanssa suorastaan eeppiset aariat. Folkahtavissa jousimelodioissa kuulee sukusieluisuutta Pinesin kekseliäille munniharppu-jamiosuuksille.

Kookas Seeds on mestarillinen kappale, jonka myötä levy päättyy juuri niin kuin pitääkin: kuin äkisti tien reunaan päättyvä aarnimetsä. Viimeinen sointu vain karkaa tuuleen.  Musiikki loppuu. Silmät rävähtävät auki.

Instrumentaalivetoista proge-psykedeliaa levytetään paljon, mutta hyvin harva albumi on rakenteeltaan niin vetävä kuin Hiisi. 40-minuuttisen levyn jaksotuksessa on jotain, joka upottavuudessaan saa sen tuntumaan 15-minuuttiselta, sikäli kun sen pyörteenomaista vetovoimaa voi mitata aikayksiköissä.

Hiisi tarkoitti ennen muinoin pyhää metsälehtoa. Myös Kiki Paun Hiisi hengittää kuin metsä: se on samaan aikaan villi ja arvaamaton, samaan aikaan kaunis ja turvallinen, toisin kuin niin paljon ihmisen rakentamasta.

//Mertsi

Kiki Pau Bandcampissa
Levyjulkkarit 14.12. Helsingin Kutosella

Edit 19.11. Sarkofagi-biisistä on julkaistu pidempi versio, jonka voit nauttia täältä:

https://open.spotify.com/embed/track/7vXq98zf7Gwo53s80Ham5E

Mainokset

Videotimantteja maailmalta: Medistation, The Underground Youth, Throw Down Bones, ym.

Esittelyssä tuoreita psykedeelisia musiikkivideoita varsin vaihtelevissa väreissä. Toivottavasti kaikille löytyy jotakin.
//Mertsi

Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs – GNT

Newcastlelaisbändin King of Cowards -levyn avausraita GNT räjäyttää holvin oven ja huvikseen vielä sen sisustankin. Lujatekoisen sludge/stoner-rallin visualisoi häiriintynyt video.

 

The Underground Youth – Fill the Void

TUY:ta voi entistä lämpimämmin suositella post-punkin, garagen ja psykedelian ystäville. Fill the Void on kova biisi, vaikka video käykin ripauksen yksitoikkoiseksi.

 

Throw Down Bones – Golovkin

Kokeellisen elektronisen musiikin taitajaduo Throw Down Bones on vaihtanut hypnoottisen coldwave-biitin intensiiviseen, indstural tekno -henkiseen reivipsykeen. Epilepsiavaroitus.

 

The Soft Moon – Like A Father (Imperial Black Unit Remix)

Jatketaan koneellisemman ilmaisun parissa. The Soft Moonin teollisen kolkko kraut tekno saavutti tähänastisen huippunsa Criminal-levyllä helmikuussa. Imperial Black Unit on yksi levyn 12-tuumaisen remix-version tulkitsjoista. Sanoitukset ovat yhtä intensiiviset kuin biisi: This hate is a problem / You’re the ghost of my problem.

Medistation – Pool of Blood

Medistation julkaisi kivan debyytti-EP:n aiemmin tänä vuonna. Tuore musavideolohkaisu on laadukasta, perinteisempää neo-psykedeliarockia, jota kuuntelee ja katsoo mielellään.

Bändi- ja levyesittely: Seli Seli – Satunnainen kokoelma soluja (2018)

Seli Seli on oululainen vuonna 2013 perustettu psyke- ja krautbändi. Yhtye julkaisi heinäkuussa toisen pitkäsoittonsa Satunnainen kokoelma soluja, jota löytyy niin 12-tuumaisena vinyylinä kuin digitaalisenakin. Levyn arvio löytyy jutun lopusta.

Seli Seli -bändin visioita avaa kitaristi-laulaja Kimmo Keskinarkaus.

Millainen tausta Seli Seli -yhtyeellä on?

”Seli Seli on perustettu vuonna 2013, edellisten bändiprojektien kuivuessa kasaan. Jäsenet Petri Loukusa (kitara), Mika Vierimaa (basso), Jani Pitkänen (rummut) ja Kimmo Keskinarkaus (kitara ja laulu).

Keskinarkaus ja Loukusa ovat soittaneet samoissa bändeissä viimeiset viitisentoista vuotta, joten ymmärrämme toisiamme soitannollisesti jo melko hyvin. Myös Vierimaa on ollut mukana eri bändiprojekteissa viimeiset 6 vuotta.

Jani Pitkänen tuli rumpuihin Satunnainen kokoelma soluja -levyn biisientekoprosessin aikana ja tämä on muuttanut soundia oleellisesti verratuna edelliseen levyymme Puoliautiomaa (2015).

Alkuperäisjäsenistössä oli rummuissa Henri Peltola. Bändin nimi juontaa juurensa Henkan Talk Talk -fanitukseen.”

Oliko valinta englannin- ja suomenkielisen laulun välillä vaikea (jos sellaista edes oli)?

”Kieleksi ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin suomi. Teen englanniksi helposti liian merkityksettömiä ja alleviivaavia, liian helppoja tekstejä.

”Haluaisin käsitellä iloisia aiheita, mutta teksteistä vain tulee melko synkkiä.”

Nyt tekstit lähtevät liikkeelle jamittelemalla jostain lauseesta tai kielikuvasta, josta sitten muotoilen lopullisen version. Varsinainen biisin sanoma tai tarina muotoutuu vasta hirveän hinkkaamisen jälkeen. Lopulta huomaan, että ”Jaa, tämä biisihin kertoo tästä”.

Haluaisin käsitellä teksteissäni nostattavia ja iloisiakin aiheita, jotenkin niistä vain tulee suurimmaksi osaksi melko synkkiä. Ehkä maailman tilalla ekokatastrofeineen ja ihmiskunnan typeryydellä on asian kanssa jotain tekemistä.”

Arvio: Seli Seli – Satunnainen kokoelma soluja (omakustanne, 2018)

seli seli satunnainen kokoelma soluja

Itselleni uuden tuttavuuden, oululaisbändi Seli Selin toisen pitkäsoiton Satunnainen kokoelma soluja tunnusmerkkejä ovat junnaava avaruusrock-jytä, hetkittäin pahaaenteilevänkin mollivoittoinen tunnelma ja vähän Petri Walli -henkiset vokaalit (Kimmo Keskinarkaus).

Avaruusrockissa on vahva englanninkielisen laulun perinne. Kun brasilialainen musaharrastaja oli ladannut Satunnaisen kokoelman soluja kokonaisuudessaan YouTubeen, yksi kommentoija kehui suomenkielisen laulun shamanistisia piirteitä ja toinen olisi toivonut enkunkielistä laulua.

Suomalaisittain sanoitukset ovat kuitenkin Seli Selin keskeinen vahvuus. Kappaleet käsittelevät – usein aika rikkain kielikuvin – ihmiskunnan typeryyttä sekä hiipivää ekokastastrofia. Yhdessä synkän kansitaiteen ja mollivoittoisten sävellysten kanssa ympäristötietoisuus tuo levylle ja bändille sisällöllistä särmää, joka erottaa sen eskapistisen avaruusrock-lyriikan kaanonista.
Muovi ei kuole -kappaleessa lauletaan:

Mä oon alkanut uskoo melkein mihin vaan / Mikä siedettävämmäksi elämän muuttaa
Lupaus tapahtumien kontrollista riittää / Oon sekaisin tästä kaikesta tästä
Kaikki näyttää vieraalta / Tietoisesti sokea ei näe mitään väärää

Levyn 5-10-minuuttiset biisit upottavat tasavahvasti mukaansa, ja Seli Selin jäsenet soittavat luotettavasti. Hetkittäin tasaisuus kangistuu pienen jäykkyyden puolelle. Rauhallisemmat melodiat tai junnausta katkaisevat osuudet voisivat tuoda kappalekokonaisuuteen ilmaa, kuin luolasukeltajan hengitystauot ilmataskuissa.

Ehkä siksikin levyn vahvin biisi on kymmenenminuuttinen, niin ikään luontoteemaa henkivä lopetusbiisi Synnyit keskelle metsää. Sen jamiosuus ja näppäilymelodiat vahvistavat bisiin ydintä, onnistuneesti kai’utettuja laulettuja säkeistöjä, jonka hypnoottinen spacerock-jytä ja terävä kitarariffi saavat väliosuuksista ylimääräistä pontta. Ne päättävät mukiinmenevän levyn, jonka perusteella Seli Selillä voi olla paljonkin uutta sanottavaa suomalaisen krautrockin kentällä.

//Mertsi

43950338_252740025439750_5355214294101262336_n

Seli Seli Bandcampissa
Seli Seli Facebookissa

Bändiesittely ja levyarvio: Boar – Poseidon (2018)

Oululaiseen vuonna 2009 perustettuun Boar-yhtyeeseen kuuluvat Petri Saarela (kitara/laulu), Jari Montonen (kitara), Kalle Huttu-Hiltunen (rummut/efektit) ja Petri Henell (basso/laulu). Psykedeelistä doomia soittava bändi julkaisi kesäkuussa toisen pitkäsoittonsa Poseidonin, jonka arvio löytyy jutun lopusta.
Petri Henell kertoi Kolmas Korvalle bändin ja uuden levyn taustoista.

Mistä asti Boar on toiminut? Kertoisitko lyhyesti taustanne?

”Boar lähti käyntiin Petri S:n ja Kalle H-H:n kahdenkeskisestä jammailusta syksyllä 2009.
Jätkät päättivät kuitenkin pyytää mukaan ‘Bassopeten’ eli Henellin Petrin, joka otti basson lisäksi hoitoonsa vokaalit.

Petrit ja Kalle olivat jo aikaisemmin soittaneet samoissa kokoonpanoissa, mutta ajan saatossa bändit alkoivat kuivumaan kasaan, jolloin tuli tarpeeseen perustaa uusi yhteinen bändi. Samanlaisen musan diggailu oli plussaa ja omanlainen soundi löydettiinkin aika suoriltaan. Tiedettiin heti mitä ollaan tekemässä.
Trion lisänä toimi alussa efekti/pulputus-osastolla Turtisen Toni (Missikisat). Jossain vaiheessa ekan levyn jälkeen mukana oli myös Latvamäen Aki (Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Artificial Latvamäki) hämyilemässä jonkin aikaa.
Neljänneksi vakituiseksi jäseneksi mukaan tarttui kokoonpanokokeilujen jälkeen Montosen Jari joka hoitaa toisen kitaran virkaa. Tämän myötä Boar on morfautunut siksi mikä tänä päivänä on.”

Boarin vuorottelevat vokaalit saivat alkunsa tehokeinosta, jolla kuvattiin jättiläisen ja ritarin taistelua.

Miten uusi Poseidon-levynne syntyi? 

”Tuutatessamme vanhempia Veneficaen [ilmestyi 2015] biisejä keikalla, treenasimme, sävelsimme ja sovitimme koko ajan uutta materiaalia treenikämpällä. Pikkuhiljaa jätimme vanhempia kappaleita keikoilta pois ja soittelimme jo ennen levyn julkaisua keikoilla uutta materiaalia. Näin kappaleet hioutuivat aika lailla siihen muotoon mitä ne nyt ovat levyllä.

 

Biisien syntymiseen ei oikeastaan ollut, niin kuin ei ikinä ole, mitään tiettyä kaavaa. Riffit ja ideat tulevat kun tulevat, eikä mitään väännetä väkisillä tai naama irveessä. Jokainen toi omat ideat treenikselle ja niitä alettiin työstämään yhdessä, jonka kautta niistä muodostui sitten ajan myötä biisejä. Sanoituksen päävastuut on Henellillä ja Saarelalla.”

Esimerkiksi Poseidonin avausraidalla on useampi vokalisti, jos en kuule omiani. Vuorottelevat vokaalit ovat aika väkevän kuuloisia. Mistä idea tällaiseen tehokeinoon tuli?

”Kuulet ihan oikein. Meillähän ei ole niin sanottua päävokalistia, vaikka Henell suurimman osan lauluista hoitaakin. Saarela laulaa ”puhtaammat” osiot biiseistä ja Henell rääkyy räkäiset ja doomimmat osat.
Idea mahtoi lähteä, jos en väärin muista, Boarin ja Stolen Kidneysin Split EP:lle sävelletystä Cormoranista. Kappaleessa ikään kuin taistelevat ja keskustelevat ritari ja jättiläinen. Näin me jaoimme omat osuutemme biisiin ja sen jälkeen olemme laulaneet kappaleita näin. Tosin jotkut biisit menevät niin, että Saarela laulaa koko biisin ja Henell toisen. Epäkristillinen tasajako. Eli biisin mukaan menee kumpi vai kampi laulaa.”

 

Miten doomin ja stonerin kentät voivat mielestänne Suomessa tällä hetkellä?

”Doomin ja stonerin kentät suomessa voivat vallan hyvin. Toisaalta sellaista old school -doomia ei enää kauheasti ikävä kyllä kuule. Ug-osastolta löytyy useitakin todella kovia pumppuja! Joka keikkareissulla löytää kyllä jotain uutta. Aika monesti näkee sen mikä on väkisillä väännettyä schaibaa ja mikä on oikeasti tehty sydämellä ja aidolla tunteella musaa kohtaan.
Stoner on ollut jo muutaman vuoden ”muotimusaa”, joten niitä bändejähän on tullut niin kuin sieniä sateella.”

Jakaisitko vielä muutaman musavinkin Suomesta tai maailmalta, jotka ovat inspiroineet viime aikoina?

”Rehellisesti  ja ikäväkseni täytyy sanoa, että hektisen elämäntilanteeni vuoksi en ole kauheasti kiinnittänyt huomiota uuteen musiikkin taikka kerennyt edes kuuntelemaan mitään. Todella harmi.
Mutta sen sijaan käsken porukkaa kuuntelemaan Ozzyn aikaista Black Sabbathia ja chillaamaan kavereiden kanssa. Muutama bisse ja vähän medication.”

 

Arvio: Boar – Poseidon EP (Lost Pilgrim Records, 2018)

Kuvahaun tulos haulle boar poseidon

Boar kuvaa Bandcamp-sivuillaan itseään ”Suomen parhaiten säilyneeksi doom-salaisuudeksi vuodesta 2009 asti”.
Vaikka omat viimeaikaiset retkeni kaikuvasta neopsykerockista ja kosmisesta krautista kohti doomia ja psykedeelistä metallia ovat vasta lapsenaskeleita, eikä siten bändin uutuus minulle ole mikään yllätys, bändissä on tietynlaista tunnettuuttaan isomman tekijän voimaa: Boar on osoittaunut väkeväksi ja hyvin soittavaksi doom-kokoonpanoksi, jonka äänimaailma on nopean diskografia-katsauksen perusteella hioutunut kronologisesti kohti Poseidonia.

Avausraita Poseidon on raivokasta tykitystä, jossa Kalle Huttu-Hiltusen triolipohjainen komppi on luo solistikaksikko HenellSaarisen ärjyntä-huuto-vuorottelulle kehyksen, joka muistuttaa metallipiikein ja toisen maailmansodan metsämiinoin varustettua nyrkkeilykehää. Poseidon on lyhyesti sanottuna aivan helvetin kova biisi.

Vuorotteluvokaalit ja pääsolistin puute, joista kysyin ylempänä bändiltä enemmän, ovat levyn kantavia tehokeinoja, joka toistuu myös itämaisillä asteikoilla pelaavalla Sharar’s Sonilla. Verkkaisesti mutta varmasti rakentuva 12 on nimikkobiisin rinnalla levyn toinen kohokohta, joka huipentuu loppua kohden. Junnaavan toistuva metallinen psykedeliarytmi toistuu uudestaan ja uudestaan Saarisen kosmisen liturgian kaikuessa ison doom-ääniaallon alttarilla.

Levyn loppua kohden jykevä ja soitannallisesti levyn kenties rikkain kappale Dark Skies ottaa hengen happea. Cleanina laulettu C-osuus ja sitä seuraavat päällekkäiset kitarasoolot antavat ilmaa levyn tiiviiseen pakatun alkupuoliston jälkeen. Perinteiseen metallistailiin etäiseksi miksattu cleani laulu kuulosti omaan korviin hetken jopa PanteraltaTotally out of This World  päättää levyn toimivasti, joskin isompiäänisempääkin loppuhuipennusta olisi voinut levylle kuvitella.

Doomissa kuullun örinä-clean-rääkynä-huuto-karjunta-spektrin sisältä löytyy varmasti vokaalimakuja moneen makuun. Boarin monipuoliset ja usein ärjyvät vokaalit eivät varmasti uppoa kaikkiin, mutta itselleni ne luovat yhdessä Boarin hallitun ja sulavasti liikkuvan soiton kanssa erottuvan kokonaisuuden. Poseidon jää kaipaamaan hieman vahvempaa punaista lankaa metallisen ja hyvinkin kosmisen doom-ilmaisun välille, mutta muuten se on väkevä kokonaisuus ja bändi itselleni posiitivinen tuttavuus.
//Mertsi

Osta Poseidon-levy Bandcampissa
Boar Facebookissa
Boar Twitterissä 

Festariennakko: Fuzz Club Eindhoven tuo skenen huiput Hollantiin

Kolmas Korva on menossa Fuzz Club Eindhoven -festareille elokuun lopulla. Lontoolainen levy-yhtiö on koonnut Effenaar-keskukseen tallinsa parhaimpia bändejä sekä muutaman ulkopuolisen timantin. Poimimme kivikovasta esiintyjälistasta tärppejä niin festareille saapuville kuin bändilöytöjä etsivillekin.

The Black Angels

Neo-psykedelian kummisetä poimi Roky Eriksonin kitaran tienvarresta ja kuuluu skenen tärkeimpiin bändeihin millä mittareilla tahansa.

The Limiñanas

Ranskalaisen garage-psykerockduon muodostavat Marie ja Lionel Limiñana. Vuodesta 2009 asti toimineen bändin tyylissä erottuvat myös Serge Gainsbourgin ja Velvet Undergroundin vaikutteet.

The Underground Youth

Craig Dyerin DYI-henkinen sooloprojekti vaikuttaa tällä hetkellä Berliinissä. Psykerock sekoittui entistä vahvemmin post punk -vaikutteisiin viimeisimmällä levyllä What Kind of Dystopian Hellhole is This? (2017). Allaoleva musavideo on kuitenkin levyltä Sadovaya (2014).

Holy Wave

Teksasilaisbändin soitto on parhaimmillaan esteettistä, tyylikästä ja retrolla tavalla romanttista, kuten pari ajatonta täysosumaa sisältävä Relax (2013) ja vielä hallitumpi Freaks of Nurture (2016) osoittavat.
Uusimmalla Adult Fear -levyllä (2018) palaset eivät samalla tavalla loksahda kohdalleen. Pelkoja ja pettymyksiä käsittelevästä albumista aistii, että runoilijapoikamaisessa yhtyeessä  Trumpin vaalivoitto ja Yhdysvaltain henkinen taantuma otettiin raskaasti.
Miksi sitten odotan ehkä eniten juuri Holy Waven näkemistä? Uskon pelkän Albuquerque Freakout -kappaleen riittänevän vastaukseksi.

Ron Gallo

Eli kuka? Tennesseeläinen afropää oli minulle tuntematon kundi, mutta parin musavideon perusteella tyyppi osaa rokata. Heavy Meta –levyltä (2015) löytyvää Young Lady, You’re Scaring Me -singleä on kuunneltu Spotifyssä 14 miljoonaa kertaa.  Artistiesittelyn perusteella Gallo on persoonallinen ja tinkimätön asenne, joka suhtautuu paitsi yhteiskuntaan, myös kasvavaan tähteyteensä jalat maassa ja keskarit pystyssä: ”For more perspective on yourself – Google image: “Earth””

The Oscillation

Haluatko niin sanotusti vaipua kosmiseen vorteksiin? Katso brittibändin todella kovan U.E.F-uutuuslevyn (2018) kahden 22-minuuttisen biisin musiikkivideot putkeen. Aloita Flight Sequencestä.

10 000 Russos

Palavasieluisen portugalilaistrion kokeellinen kraut-rock kuulostaa betonilähiöiltä, mellakkapoliisin mielivallalta ja post-apokalyptisiltä betonikentiltä. Policia Preventiva (levyllä nimellä Germinal) on ehkä kovin Fuzz Club Session -liveveto koskaan.

Desert Mountain Tribe

Lontoolais-saksalainen bändi on jäänyt yllättävän pieniin otsikoihin, vaikka moni biisi on ylittänyt kirkkaasti omat soittolistakynnykseni.
Uusin levy Om Parvat Mystery (2018) pyrkii sekoittamaan cocktailiin happoa ja Intia-vaikutteita.


Sonic Jesus

Italian Laziosta festareille saapuu bändi, joka on yllättävän huonosti tunnettu bändin järjettömään potentiaaliin nähden. Post punk -henkinen kakkoslevy Grace (2017) ei ole hullumpi, mutta Neither Virtue Nor Anger -suurteos (2015) on suorastaan mestarillinen: psykedeelinen garage- ja horror-soundiin kietoutuva synkkä mutta voimakas kudoelma, jonka puolitoistatuntiseen biisilistaan mahtuu useita timantteja.

The Wands

Sympaattinen, parikymppisten tanskalaisten psykerock-bändi pääsi pieneen kulttimaineeseen Hello I Know The Blow You Grow Is Magic -EP:nsä (2012) aikoihin. Bändi laittoi pillit pussiin 2016, mutta tekee nyt paluukeikan.

Black Lizard

Suomea festareilla edustaa tietysti mainio Black Lizard, joten härmäläinen edustus ei onneksi ole vain meidän varassamme.
Näin Black Lizardin ensi kertaa livenä Groningenin Eurosonic-festareilla, joten alankomaalainen tarina jatkuu luontevasti Effenaarin lauteilla.

Muita bändejä voit kuunnella allaolevalta Fuzz Clubin tekemältä soittolistalta. Lippuja festareille on vielä jäljellä – liput ja koko line-up löytyvät täältä.

 

//Mertsi

Arvio: Spacemothers – Matkalla kadotukseen

arviokorvat_4_tahtea

Tamperelaisen avaruusrockbändi Spacemothersin omakustannedebyytti Matkalla kadotukseen kiihdyttää fuusiopolttimensa Vapaapudotus-aloitusraidalla, joka ei jätä viisihenkisen yhtyeen missiota epäselväksi: nyt ollaan modernin mutta stonerista, avaruus- ja krautrockista sekä progesta lainaavan kosmisen tulituksen äärellä.

spacemothers-matkallakadotukseen

Nimikkobiisi Matkalla kadotukseen on komea spacerock-kappale pörinöineen, retrohenkisine urkuineen ja pitkine loppujameineen. Matti Rautiaisen lauluosuudet ovat suomenkielisiä – raikas valinta. Kertosäkeen hokema saa näkymättömän keikkatuopin nousemaan ilmaan ja pään nyökyttelemään hyväksyvästi.

Tulisempi Newtonin lait -instrumentaali rikkoo nimikkobiisin rakentaman selkeyden. Läpi levyn taitavasti soittava rumpali Henrik Ella erottuu kappaleen säikeisessä jamivirrassa, ensin näppärästi sooloillen ja loppua kohden hallitusti tahtia hidastaen. Kosketinsoittaja Valtteri Hämäläisen soitanta luo Hyperionin aikahautoja muistuttavaa taustamaisemaa.

Astraalimies on instrumentaali, jonka äänimaisemaa rikastavat vieraileva sellisti Olli Sopanen ja trumpetisti Kimmo Helén. Helénin Hexvesselistäkin tuttu puhallinsoundi toimii osuvasti Astraalimiehessä, jonka upeinta antia ovat soljuvat rytmi- ja tempovaihdokset: Helénin rauhallinen trumpettimarssiosuus vaihtuu sulavasti kasvavaan loppujamiin, kuin häivetilasta silmänräpäyksessä fuusioajoon nouseva avaruuslaiva.

10-minuuttinen lopetusraita Valotar tiivistää levyllä kuultuja Spacemothersin vahvuuksia ja saattaa hypnoottisesti kompaten, ei niinkään ennakoimallani katarsiksella, avaruuslaivan horisonttiin.

Spacemothers lainaa kunnioittavasti avaruusrockin klassisia rakennuspalikoita, mutta maustaa keitosta myös omilla sävyillään. Mitään genreä repivää supernovaa yhtye ei debyytillään tavoittele. Soitto on taitavaa: toisella ja kolmannella kuuntelukerralla Matkalla kadotukseen -levystä löytää uusia, hallittuja yksityiskohtia.

Rautiaisen laulua kuullaan vain nimikkobiisissä, mikä jälkikäteen tuntuu salaperäiseltä ja aika hauskalta tehokeinolta. En kuitenkaan yllättyisi, mikäli Spacemothers tulevaisudessa laajentaisi ilmaisuvoimaansa hivuttamalla instrumentaalisuuttaan kohti sanoitettuja lauluosuuksia.

Spacemothersin debyytti on laadukas avaruusrock-levy, jota voi lämpimästi suositella genren ystäville.

//Mertsi

Spacemothers Bandcampissa

Arvio: Our Solar System – Origins (2018)

arviokorvat_5_tahtea

Our Solar System / Vårt Solsystem (tässä tekstissä englanninkielisellä nimellä) on tukholmalainen musiikkikollektiivi, jonka uutuuslevy Origins on yhtyeen kolmas täyspitkä albumi. Kaikki levyt on julkaissut brooklynläinen Beyond Beyond is Beyond Records.



Mitä enemmän ruotsalaiseen laatupsykedeliaan tutustuu, sitä enemmän täytyy antaa krediittiä länsinaapurien tarinankerrontataidolle. Jonkinlainen brändäyksen perusosaaminen tuntuu olevan ruotsalaisilla kuin veressä.
Kun maailmanmaineen saavuttanut etnopsykepoppoo Goat maskeineen on lainannut asuihinsa alkuperäiskulttuurien elementtejä (varoen ammattimaisella tarkkuudella ylittämästä kulttuurisen omimisen rajaa), Our Solar Systemin mystinen estetiikka  rakentuu tällaiseen tarinaan:
Jokainen bändin jäsen edustaa eri planeettaa tai vaikka tiettyä asteroidivyöhykettä, minkä takia jäsenten muuten identtisissä valkoisissa kaavuissa on erilaisia avaruudenkappaleita edustavat symbolit (Saturnus = ♄, Maa = ⊕, Jupiter = ♃ jne).

our solar system origins.jpg

Nämä symbolit ovat nähtävissä myös Originsin hienossa kansitaiteessa. Rakeisessa kuvassa ruotsalaiset istuvat, lapset sylissään, Valkoisen talon pihalla kuin mitkäkin kylmän sodan aikoihin seuraajia keränneet profetiaaliset maailmanselittäjät.

Ruotsalaiset istuvat, lapset sylissään, Valkoisen talon pihalla kuin mitkäkin profetiaaliset maailmanselittäjät.

A-puoli koostuu 20-minuuttisesta avaruusjamijärkäle Vulkanenista. Biisi on nimensä mukainen. Kun tulivuori on seesteinen, sen ympärille maaperään syntyy elämää, mutta purkautuva tulivuori räjähtelee, kumisee ja rikkoo harmoniaa. Moniosaisen teoksen parhaita hetkiä ovat seesteiset poikkihuilusoitannat.

B-puoli koostuu neljästä biisistä, jossa pitkä jamittelurakenne on rikottu selkeästi erottuviin biiseihin. Seuraa hyvin miksattua, avaruudellista audiohunajaa. Se soljuu kauniisti, raikkaasti ja kaikkitietävästi kuin skandinaavisen kesäyön järvi.

Babalon Risin on kiihkeä avaruusjamittelu, jonka hypnoottisen sointukierron päälle puhallinsoolot ja esoteeriset vokaalit sopivat kuin rengas Saturnukseen. En Bit Av Det Tredje Klotet on tarkkaiskuisuudessaan huippuluokan kappale, jossa kraut-henkinen rytmi etenee kuin avaruusalus soiton hiljalleen kasvaessa (takakannessa musiikkiin osallistuneita henkilöitä on listattu peräti 18) ja avaruuspörinän reunustaessa koko komeutta. Vain 3:42 pitkässä kappaleessa Our Solar System rakentaa lyhyessä ajassa vahvan jännitteen kurinalaisella mutta kiihtyvällä soitollaan.

Natursligt Samspel on välijamittelu, joka rauhoittaa menoa hetkeksi. Onhan Origins toki intensiivinen levy, mutta leyhyttelybiisin tarpeellisuus on silti mielestäni vähän niin ja näin. Musiikillisesti se ei joka tapauksessa ihmeitä tarjoa, vaikka linnunlaulu-samplet ovat viehättäviä.

Lopetusraita Monte Verita on rakenteeltaan kuin rukous, mantra tai hymni. Kaunis melodianpätkä luuppaa upottavasti ja kiihtyy senkaltaiseen hartaaseen kiihkoon, josta Mikko Joensuu Amen-trilogiassaan varoitteli, mutta tässä kliimaksissa ei ole mitään vaarallista tai alistavaa. Totisesti, näin hyvin soittavia universumin harmonian rakentajia maailma kaipaisi Valkoisen talon pihalta pikemminkin sen sisätiloihin.

Our Solar System esiintyy Turun Ilmiö-festareilla heinäkuun lopulla. Itse en paikalle pääse, mutta paikalle pääsijät, raportoikaa ihmeessä bändin live-kunto.

//Mertsi

our solar system origins lp kuvat (1)