Esittelyssä: Föllakzoid – I

Neljännen albuminsa elokuussa julkaissut chileläinen Föllakzoid keikkailee huomenna Helsingissä.

Kun nyt kuuntelee Föllakzoidin kymmenen vuoden takaista debyyttiä, on vaikea kuvitella kyseessä olevan sama Föllakzoid, joka huomenna nähdään. Menevällä krautrockilla viimeistään kakkoslevyllään II (2013) maineeseen noussut bändi on lipunut koko ajan minimalistisempaan ja elektronisempaan suuntaan. Uusinta levyä I voisikin kuvailla jonkinlaiseksi psykedeeliseksi droneksi.

I:n levytystapa on kiinnostava. Jo edellisellä levyllä III (2015) mukana ollut saksalainen elektronisen musiikin tuottaja Atom™, oikealta nimeltään Uwe Schmidt, sai tällä levyllä entistä suuremman roolin. I on tavallaan Schmidtin luomus, sillä levy on tehty niin, että ensin bändi on äänitellyt studiossa itsekseen, minkä jälkeen Schmidt on saanut vapaat kädet leipoa näistä nauhoituksista biisejä.

Albumia vääntäessään Schmidt ei hiivaa säästellyt, sillä tuotos on turvonnut aikamoiseksi möntiksi. Tunnin mittainen I koostuu neljästä biisistä, kukin joko 13 tai 17 minuuttia. Biisit ovat vähäeleisiä: selkeitä vokaaleita ja tarttuvia riffejä ei ole, rytmeissäkin vain hienovaraista vaihtelua. Yhä pidempää yhä vähemmillä elementeillä, kuten levyn julkaisseen Sacred Bonesin saatteessa sanotaan.

“[P]retty f’n boring, imo”, kommentoi sen sijaan käyttäjä flipperscum Discogsissa uutta levyä.

Tämä saattaa olla monien ensivaikutelma levystä. Minunkin: ensimmäisellä kuuntelulla nukahdin puolivälissä levyä. Se kuulosti tunkkaiselta. Kuin joku kuuntelisi seinän takana Pulsaria repeatilla ja jotain olennaista mukaansatempaavaa jäisi kuulematta.

Mutta kun levyä on lähestynyt kevyemmin kuuntelemalla raidan kerrallaan, on levy alkanut koukuttaa. Välillä levyn tunnelmasta tulee mieleen Kaukolammen Three Legged Giant Centipede, mutta riisutumpana ja sulkeutuneempana. Föllakzoid toimisi hyvin sekä Höga Nordin katalogissa että Andrew Weatherallin radio-ohjelmassa. Kummassakin tuore elektroninen musiikki ja psykedeelinen rock liukenevat toimivasti yhteen.

Itselleni levy alkoi avautumaan erityisesti raidan II kautta.

Joka tapauksessa Föllakzoid on todella kova livebändi ja uskon, että huomisen keikan jälkeen uusi levy toimii entistä paremmin.

Föllakzoid Kuudennella linjalla 17.9.

(Lisähuomiona: Sacred Bones julkaisi vastikään myös Föllakzoidin kuratoiman mixtapen, jossa on mm. Mika Vainiota. Tämäkin kuvastaa Föllakzoidin viehtymystä minimaaliseen konemusiikkiin. Tapella muutenkin kiinnostavan oloinen setti.)

//Leo

Mainokset

Jytinää kosmoksen kolkilta – haastattelussa DÖ

Suomalainen julkaisee toisen pitkäsoittonsa Astral Death Cultin 20.9. Deaf Hankin, Big Dogin ja Joe E. Deliverancen doomista, stonerista, psykestä, sludgesta ja metallista ammentava ”Döömer” on noteerattu ulkomailla, ja albumin LP-version julkaisee hollantilainen Lay Bare Recordings. Yhtyeen nälkä on kasvanut syödessä – samoin kaipuu kosmokseen ihmisten spedeilyn tieltä.

Mistä asti DÖ on toiminut? Kertoisitteko lyhyesti taustanne?

”Alkuräjähdys tapahtui jo joskus 2007-2008 paikkeilla. Tuolloin nimi ei ollut DÖ, tyyli oli enemmän sellaista menevää desert stoneria ja mukana oli myös laulaja. Tarkoituksena oli soitella treeniksellä ja kaljoitella omaksi iloksemme ilman sen kummempia ambitioita. Jossain kohtaa laulaja muutti Englantiin ja Hank otti mikkiin roiskimisen vastuulleen. Tuolloin myös tempo hidastui – tai pitäisikö sanoa döömeni. Jossain kohtaa keksittiin myös nimi ja lögö.

Lopulta ei haluttu enää soitella vain treeniksen seinille, ja 2014 pistetiin ilmoille ensimmäinen EP. Sen jälkeen julkaistiin vielä toinen EP ennen vuoden 2015 miehistömuutosta, jolloin Peat Rex jättäytyi pois touhusta ja tilalle kannuja käskyttämään tuli Joe E. Deliverance. Nykyisellä kokoonpanolla on tähän mennessä julkaistu yksi pitkäsoitto ja viimeisimpänä EP vuonna 2017.

Nälkä on tasaisesti kasvanut syödessä ja homma on muuttunut, jos ei nyt totisemmaksi, niin ainakin suunnitelmallisemmaksi.”

Olette julkaisseet Tuho-pitkäsoittodebyyttinne lisäksi 3 EP:tä. Tuleva levynne Astral Death Cult julkaistaan vinyylinä, kasettina ja diginä/cd:nä.
Varmaan siistiä saada ensimmäinen vinyylipainos julkaistua. Miten päädyitte kimppaan hollantilaisen levy-yhtiön Lay Bare Recordingsin kanssa?

Atmosfear-musiikkivideo uudelta levyltä

Vinyylijulkaisu on koko tämän aktiivisen tekemisen ajan ollut yksi tavoitteista. Olisihan noita aikaisempia levyjä voinut toki julkaista omakustanteisesti vinyylinä, mutta ei se ole sama asia kuin se, että joku ihan oikeasti uskoo meidän tekemiseen niin paljon, että on valmis laittamaan siihen kiinni omaa aikaansa ja rahaansa. Meille se tuo henkistä lisäarvoa touhuun.

Ensimmäistä kertaa koskaan oltiin hyvissä ajoin liikkeellä labelin kanssa. Hank kartoitteli alkuvuodesta sopivia labeleita. Nimenomaan sellaisia, jotka voisivat julkaista nimenomaan vinyylin, jolla olisi kokemusta ja verkostoja ja joka ei tarjoa täysin artisti maksaa -diiliä.

”Kosmiseen kuoleman kulttiin ei voi liittyä. Siihen kuuluu jo jokainen maapallolla oleva.”

Yksi labeleista oli Lay Bare Recordings, joka täyttikin sitten kriteerit heittämällä. Rosterissa olevat bändit ja yleinen fiilis huokuivat tyylikästä ja laadukasta meininkiä. Labelia pyörittää todellinen voimanainen Désirée, jolla on mahtava get shit done -asenne. Hän oli alusta asti innoissaan messissä ja on kokemuksellaan auttanut meitä tekemään tiettyjä asioita järkevämmin ja tehokkaammin.

Désiréen ehdotuksesta mukaan etsittiin myös kasettilafka. Mercyful Tapes on aloitteleva label, jonka ensimmäinen julkaisu oli melkoista suitsutusta keränneen Youngblood Supercultin The Great American Death Rattlen kasettipainos. Ja nyt sitten heti perään Astral Death Cult! Mercyful Tapesia ja Dust’n’Bones -labelia pyörittävä Fredrik on myös suuri musiikin ystävä ja tuollaisten ihmisten innostuminen meidän musiikistamme on todella mieltä ylentävää.

Kaiken kaikkiaan se mitä nyt tapahtuu on juuri se seuraava realistinen askel, jota tässä kohtaa lähdimmekin hakemaan.”

Debyyttipitkäsoittonne Tuho sai varsin hyvän vastaanoton. Millaista Astral Death Cultia oli tehdä?

Tuhohan tehtiin ensisoinnuista julkaisuun varsin nopeasti. Joe oli tullut alun perin tuuraamaan Peatia parille keikalle, mutta onneksemme päätti lopulta myös jäädä bändiin. Tämän eräänlaisen uudelleensyntymän generoimalla energialla vedettiin tuolloin koko sävellys- ja julkaisuprosessi läpi alle vuodessa. Astral Death Cultia alettiin tekemään pienen hengähdystauon jälkeen ja sen kanssa haluttiin tehdä asiat rauhassa ja ajan kanssa.

Join the Cosmic Communion!

ADC on paluuta Tuhon ja aiempien EP:iden aikoihin, mutta samalla siellä on mukana myös Astral Death/Birthille tunkenutta metallisuutta ja jumitusta.

Biisit ovat sekoitus Big Dogin ja Hankin synnyttämiä riffejä sekä Joen jamitteluvaiheessa mukaan tuomia rytmillisiä ideoita. Biisejä hierottiin hartaasti ja aihioita tippui matkan varrella.

Jamittelun lisäksi ADC:n prosessissa oli entistä enemmän suunnitelmallisuutta. Esimerkiksi ensimmäistä kertaa tehtiin biiseistä huolellisempi esituotanto ja demotukset. Meillä on kaveripiirissä äänitekniikan ja miksauksen korvaamaton kultakorva O.d., jonka kanssa hoidimme äänitykset ja joka myös miksasi levyn.

ADC:n biisejä ja julkaisemista ylipäätään on työstetty huomattavasti aiempia kertoja kauemmin, ja se on vaatinut huomattavasti enemmän kärsivällisyyttä.”

Levyn nimikin kertoo, että DÖ:n sanoitukset liikkuvat kosmisissa svääreissä kulttimeininkiä unohtamatta. Löytyykö kosmoksesta pakopaikka maallisen maailman spedeilylle, vai mistä DÖ:n teemat kumpuavat?

”Tuo pakopaikka kuvaa asiaa loistavasti! Aiemmin sanoitusten polttoaineena toimi ihmiskunta- ja uskontokriittisyys, mutta Tuhon jälkeen huomasi, että kun joka ikinen kanava, uutiset ja sosiaalinen media tuuttaavat negatiivista vibaa, ei asioiden märehtiminen lyriikkapuolella toiminut enää tunteiden ja turhautumisen varaventtiilinä, vaan se alkoi pikemminkin ahdistaa vain enemmän.

Avaruus on kaiken alku ja loppu.

Kosmos sen sijaan on valtavan inspiraation lähde ja sen kolkkia lähdimme tutkimaan jo Astral Death/Birth EP:llä. Avaruus on täynnä äärimmäisyyksiä, täynnä käsittämättömiä ilmiöitä ja luonnonvoimia. Se on samaan aikaan voimaannutta, mutta myös pelottava. Se on kaiken alku ja loppu.

Täysin ei negatiivisuuden kanavointi ole kuitenkaan lyriikoista kadonnut, sillä edelleen niissä paikoin peilataan siihen, kuinka kaiken tämän keskellä ihmiset yhä kuvittelevat olevansa jotenkin erityisiä ja riitelevät siitä kenellä on paras mielikuvitusystävä tai kellä on eniten vaurautta ja valtaa. Tähän voisi muuten laittaa Carl Saganin upean Pale Blue Dot -puheen.

Aiempi kiukku ja turhautuminen on siis vaihtunut jonkinasteiseen saganismiin, jossa on ripaus nöyryyttä ja nihilismiä. Onhan tämä myös jonkinasteista luonnonvoimien palvontaa. Oman pienuuden hyväksymistä. Kosminen kuoleman kultti ei siis olekaan jotain mihin voit liittyä. Se on jotain mihin jokainen maapallolla oleva jo kuuluu. Halusipa sitä tai ei.”

Soititte taannoin pirun hyvännäköisessä Aavikko II -nimisessä tapahtumassa. Lokakuussa lämppäätte Church of Miseryä BlowUp vol 5:n klubilla. Millaisen keikka- ja hulinasyksyn uusi levy kansainvälisellä julkaisijalla tuo mukanaan? 

”Aavikko oli kyllä todella hauska ja ikimuistoinen kokemus. Se on sellainen pienen porukan järjestämä tapahtuma, josta ei kauheasti haluta huudella, jottei tapahtumasta tulisi liian virallista, mikä sitten aiheuttaisi kaikenlaista ylimääräistä säätöä. Puitteisiin ja järjestelyihin oli kyllä panostettu ja homma toimi.

Church of Miseryn lämppääminen on ensimmäinen ison bändin support-keikka, jos siis festareita ei lasketa. Eikä kyllä yhtään harmita, että mukana on myös superkovista ukoista koostuva Pussies. Kiitos vaan BlowUpin Esalle luottamuksesta!

Ulkomaanvalloituksen ensiaskelia otetaan heti pari päivää BlowUp klubin jälkeen Soulcrusher-festareilla Hollannissa, jonne hieman yllättäen tarjoutui tilaisuus tehdä pistokeikka. Festarit järjestetään sattumoisin Lay Bare Recordingsin kotikaupungissa Nijmegenissa ja line-upissa ovat mm. Triptykon, Daughters, Hell, Dopelord sekä monta muuta tiukkaa bändiä. Tätä odotamme tietysti myös innolla.

Keikkojen suhteen haluamme pitää homman järkevänä. Loppuvuodelle on tällä hetkellä vain muutama sovittu keikka, mutta talvea ja kevättä juonitaan jo pikkuhiljaa. Siinä meillä on apuna Family Goat Agencyn Mama Goat Ninnu. Tarkoituksena on käydä siellä täällä Suomessa sekä mahdollisesti laajentaa reviiriä ulkomailla.”

Jakaisitteko vielä pari musavinkkiä suomesta tai maailmalta, jotka ovat inspiroineet viime aikoina?

”Me kuunnellaan paljon samoja, mutta myös paljon hyvin erilaisia bändejä. Ja sehän on vain rikkaus inspiraation ja kokonaisuuden kannalta. 

Erilaisuudesta kertoo esimerkiksi se, että Joen suosikki viime aikoina on ollut Anaal Nathrakh, Big Dogilla on ollut kovassa rotaatiosta Black Mountainin Destroyer-levy, ja Hankiin kolahti jo mainituilla Aavikko festareillakin esiintynyt ruotsalainen Nekromant.”

Astral Death Cult julkaistaan 20.9. esiintyy Kuudennella Linjalla 3.10. ja Hollannin Soulcrusher-festivaaleilla 5.-6.10.

DÖ Bandcampissa
DÖ Facebookissa
Bändin kuva: Eetu Keränen

//Mertsi

Arvio: Vanishing Twin – The Age of Immunology (2019)

Tutustuin Turun Ilmiö-festivaaleillekin heinäkuussa saapuvaan lontoolaiseen Vanishing Twiniin pari kesää sitten Optical Sounds -zinen sivuilla. Zine oli noteerannut lupaavan yhtyeen Dream By Numbers -EP:n (2017) vahvan biisimateriaalin ja sitä edeltävän Choose Your Own Adventure -debyyttilevyn (2016).


Nyt Cathy Lucasin perustaman englantilais-japanilais-ranskalais-italialainen kokoonpanon läpimurto on ovella: The Age of Immunology -levyn (Fire Records) psykedeelinen pop soi runsaasti, kauniisti ja inspiroivasti, eikä vähiten soittajien monipuolisen taustan ansiosta. Kappaleet soljuvat aina eteläamerikkalaisista rytmeistä (KRK (At Home at Strange Places) letkeään kesäilta-wahitteluun (loistava Magician’s Success) ja ranskalaisen avant garden maisemiin (Lucasin ja huilisti-perkussionisti Elliott Ardntin maagisesti vuoroin laulama Planète Sauvage).

Punainen lanka silti on ja pysyy vahvana. Orgaaninen, ambient-vaikutteinen ja yksityiskohtainen soitto taikovat sadunomaisen valtakunnan jonnekin maallisia murheita ja mitättömiä kaunoja korkeammalle. Brexitit ja Englannissa yleistyneen ulkomaalaisvastaisuuden aikana Vanishing Twin kaataakin tyylikkäästi rajamuurit ja soittaa niiden raunioilla soljuvia psykedeelisiä melodioita.


Soitto on taitavaa – kuunnelkaa vaikka italialaisrumpali Valentina Magalettia – mutta suurin maagikko on bändin nokkanainen Lucas, jonka rauhallisissa vokaaleissa on ainutlaatuista alkemiaa niin duurivoittoisissa vedoissa kuin Backstroken kaltaisissa kummitusjameissa.

Lucasin laulua värittävät osittain tapahtumat ennen Lucasin syntymää. Kasvaessaan äitinsä vatsassa Lucasin kaksoissisaruksen alkio imeytyi osaksi tätä sikiön resorptio -nimisessä ilmiössä. Resorptiolle tyypillistä on se, että eloonjäänyt kaksonen saattaa tuntea syyllisyyttä sisaralkionsa kohtalosta. Tieto tapahtuneesta on vaikuttanut Lucasiin ja yhtyeeseen aina bändin nimeä myöten.

The Age of Immunology on noteerattu laajasti eurooppalaisessa musalehdistössä. Ilmiö veti kiinnostavan ässän hihastaan kiinnittämällä esiintyjäkseen tämän nousevan psykedeliabändin.

//Mertsi

Vanishing Twin Ilmiö-festivaaleilla Turussa 27.7.

Picture: Elliott Arndt

The Mauskovic Dance Band – The Mauskovic Dance Band (2019)

Jos Helsingissäkin vierailleella valtameriristeilijä MSC Meraviglialla järjestettäisiin psykefestarit, olisi The Mauskovic Dance Band esiintyjien joukossa. Futuro-mies Matti Suurosen sisustamassa autokannen alapuolen keikkakryptassa syntetisoijien ujellukset, afrikkalais-karibialaiset rytmit, hypnotisoivat bassokuviot, kiljahdukset ja vinksahtaneet vokaalit läpäisisivät vastustamattomasti paksun, karibian kosteuden ja joraavien matkustajien luovuttaman suolaliuoksen massan.

Lähes trooppinen ilma oli myös viime lokakuussa täpötäydellä Shacklewell Arms -klubilla Lontoossa, kun Mauskovicit esiintyivät siellä.

The Mauskovic Dance Band on suvereeni ja energinen livebändi, joka vetää keikkaa nyt kesällä lähes joka toinen päivä. Syynä on osittain se, että yhtye julkaisi toukokuussa ensimmäisen pitkäsoittonsa The Mauskovic Dance Bandin. Tätä ennen bändiltä on tullut EP ja muutama single. The Mauskovic Dance Band alkoi Amsterdamin musaskenessä vahvasti vaikuttavan Nicola Mauskovicin (Bruxas, Jacco Gardner, Eerie Wanda, Altin Gün) makuuhuoneprojektina. Bändiksi se muodostui vasta ensimmäistä keikkaa varten.

The Mauskovic Dance Band LP
Melankolisen tyhjä huumelordin ökytalo toismaailmallisessa tropiikissa kuvastaa levyn äänimaisemaa. Kannen on piirtänyt Riccardo Corda.

Albumi sisältää kosmista diskoa, jossa voi kuulla mm. cumbiaa ja no wavea. Jos Dengue Dengue Dengue (myönnetään: eka ja ainoa moderni cumbia-artisti, joka tuli mieleen) ja Liquid Liquid löisivät kättä päälle, tuloksena voisi olla jotain The Mauskovic Dance Bandin kaltaista.

TMDB kuuluu bändeihin, joilla on omintakeinen ja helposti tunnistettava soundi, mutta joiden biisien nimet eivät tahdo jäädä päähän. Liekö hollantilaisen tanssiorkesterin kovuudesta huolimatta syynä biisien lievä samankaltaisuus? Debyytiltä parhaiten tarttuvat viettelävästi päätä nytkyttävä Late Night People, melodisesti riisuttu ja rytmillisesti jännä Percussions & Spazio Sounds ja periksiantamaton bängeri Space Drum Machine, joka menee kaikkien aikojen lemppariksi bändin ensihitin Analog Fruitin (2017) rinnalle.

The Mauskovic Dance Bandia sopii kuunnella kotisterkoista futuristisessa muovinojatuolissa peikonlehtiä sumutellen, mutta silti – kuten nimikin kertoo – The Mauskovic Dance Bandin vahvuus on ehdottomasti sen hikisissä livevedoissa.

Kuuntele levyä Bandcampissa.

// Leo

Musiikkia kasveille – esittelyssä Mother Earthin Plantasia

Toistaiseksi vain Youtube-rippinä ja tähtitieteellisissä hinnoissa pyörinyt Mort Garsonin kulttilevy vuodelta 1976 julkaistaan uudelleen.

Maailmassa on paljon luonnosta inspiroitunutta musiikkia. Harva tästä on kuitenkaan tarkoitettu luonnolle itselleen, mutta Mother Earthin Plantasia on. Se on albumi kasveille ja niitä rakastaville ihmisille.

Puolituntinen Plantasia sisältää kohottavaa syntetisaattorimusiikkia täynnä ihastuttavia melodioita. Levy voisi olla elokuvan soundtrack tai ehkä vielä osuvammin pelimusiikkia.

Tässä yksi levyn ehdottomista helmistä, Swingin’ Spathiphyllums (eli keinuvat viirivehkat).

Plantasia on harvinaisuus: sitä ei ole koskaan myyty uutena levykaupassa, vaan sitä sai ainoastaan kylkiäisenä kasvi- ja patjaostoksen yhteydessä.

Levyn on säveltänyt ja soittanut edesmennyt yhdysvaltalainen Mort Garson, joka oli varsin menestyksekäs biisintekijä. Hän on muun muassa klassikoiden Our Day Will Come ja Guantanamera takana.


Voiko obskuuri Plantasia todella olla peräisin Guantanamera-miehen kynästä?

Mort Garson ja hänen työkalunsa.

Tarinan mukaan Mort Garson innostui legendaarisesta Moog-synasta heti sen julkaisun jälkeen 1967. Garsonin diskografiasta päätellen tämä hurahdus muutti hänen uraansa kokeellisempaan suuntaan. Katalogista löytyy muun muassa okkulttiset levyt Black Mass taitelijanimellä Lucifer ja The Unexplained (Electronic Musical Impressions Of The Occult) taitelijanimellä Ataraxia. Kumpikin on Plantasian kaltaista synamusaa.

Garsonin bongintuoksuiset konseptit voisi helposti kuitata huumorimusiikkina tai itsetarkoituksellisena outoiluna. Esimerkiksi ”vain aikuisille” tarkoitetun Music for Sensuous Loversin Moogin ja voihkimisen sekaista äänimaisemaa ei välttämättä kauaa jaksa luukuttaa.

Kuitenkin varsinkin Plantasialle Garson on loihtinut niin kiehtovan medodiakokonaisuuden syntikoillaan, että se ansaitsee suurempaa huomiota. Tämän on tajunnut myös Sacred Bones Records, joka uudelleenjulkaisee Plantasian kesäkuussa. Nyt levy on jo kuultavissa Spotifyssa.

Plantasiasta on myös tekeillä dokumentti, johon kerätään rahaa Kickstarterissa. Road movie -henkisen dokkarin pääajatuksena on alkuperäisen Garson-harvinaisuuden etsiminen.

Hollantilaisen Jacco Gardnerin tuoreimmalla Somnium-albumilla voi kuulla paljon Mort Garsonin kaltaisia elokuvallisia syntikkabiisejä. NTS Radion erikoislähetyksessä ennen Somniumin julkaisua Gardner soitti levyynsä eniten vaikuttaneita artisteja. Mukana oli myös Garson, jota Gardner on omien sanojensa mukaan fanittanut vuosia.

Tässä NTS:llä soitettu Garsonin ESP (joka ei ole Plantasia-levyllä).

Kolmas korva suositteleekin huonekasveille kastelun ja mullan vaihtamisen lisäksi säännöllisiä Plantasia-ääniaaltoja.

//Leo

Self Discovery for Social Survival – Surffin ja soundin liitto

Nyt on uskomattoman hyvältä näyttävä, kuulostava ja tuntuva konsepti: surffauksen ja soundien ainutlaatuinen yhdistelmä.

Mexican Summer -levy-yhtiö ja Pilgrim Surf + Supply -brändi tuottivat yhdessä elokuvan, jossa muusikot ja huippusurffaajat jakautuivat porukoissa surffikohteisiin ympäri maailmaa. Yhtyeet, joihin kuuluu Connan Mockasinin, Allah-Lahsin, Peaking Lightsin, Dungenin ja MGMT:n Andrew VanWyngarden kaltaisia nimiä, tulkitsivat soitollaan surffaajien liikettä sekä ihmisen ja luonnon yhteyttä tavalla, joka saa ainakin trailerin perusteella niskakarvat pystyyn. He loivat soundtrackeja surffaukselle, aalloille ja luonnolle Meksikon, Maldiivien ja Islannin surffikohteissa.

54-minuuttisen leffan on ohjannut Chris Gentile. Soundtrackia voi ennakkotilata mp3- ja LP-muodoissa, ja se ilmestyy leffan ensi-illan aikoihin 14.6.
Lisätietoa niin ikään maagisen hienolta leffan kotisivulta.

//Mertsi

Jack Hues and The Quartet & Syd Arthur: Nobody’s Fault But My Own

Osa voi muistaa englantilaisen Syd Arthur -yhtyeen keikan Ilmiö-festareilla Turussa 2017. Psyke/jazz/proge-maailmoissa liikkuva Magillin veljesten muodostama Canterburystä kotoisin oleva bändi julkaisi juuri yhdessä jazzyhtye Jack Hues and the Quartetin kanssa 22-minuuttisen coverin Beckin Nobody’s Fault But My Own -kappaleesta. Bändien yhteistyö alkoi Canterburyn Orange Street Music Club -klubin yhteiskeikalla vuonna 2010, jossa heräteltiin eloon kaupungin 1960- ja 1970-luvun äänimaailmoja.

Nyt Canterbury-soundin uudelleentulkinta materialisoitui levyksi. Beckin Mutations-levyltä (1998) tuttu psykedeelissävytteinen slovari on kahden bändin yhteissoiton tuloksena purkitettu 22-minuuttiseen jazzahtavaan, komeasti sooloilevaan versioon sekä kahteen lyhyempään versioon. Rock- ja jazz-yhtyeiden yhteissoittoa lämmiteltiin improvisaation kautta useilla kokeiluilla, ennen kuin Syd Arthurin basistin Joel Magillin mukaan ladossa äänitetty jamittelu hiotui nyt 12-tuumaisena levynä julkaistavaan muotoonsa.

Lopputulos on upottava ja alkuperäistä melodiaa nätisti varioiva jazz-psyke-jamittelu. //Mertsi