Best psych albums of 2018

Leo and Mertsi chose their top psychedelic albums, gigs and curiosities of the fine year 2018.

Mertsi’s Best psychedelic albums – TOP 10 (in random order)

Kikagaku Moyo – Masana Temples (Guruguru Brain)
A dominating performance once again from the Japanese group. The band’s sound is truly unique and enchanting, their latest LP as coherent and otherworldly as their two previous ones, yet more laid-back.

RF Shannon – Trickster Blues (Cosmic Dreamer)
One of my favourite findings this year. RF Shannon is not a very well-known name in the “psych” scene, but thanks to Fuzz Club who distributed his new album in Europe, I got to know the Texan’s music and instantly fell in love. Trickster Blues is a great album filled with strong desert blues melodies.

Our Solar System – Origins (Beyond Beyond Is Beyond)
The Swedish band for me is one of the best psych studio bands in Scandinavia. With a gigantic 21-minute one-sider and four shorter tracks, Origins takes over the listener with a relentless psych-pagan element-bending power.
Read my full album review in Finnish here.

Black Helium – Primitive Fuck (Riot Season)
The LP was sold out before I had time to buy it, which still hurts my guts! Black Helium’s album is a mixture of sturdy rock’n’roll sounds, garage psych, kosmische and groovy stoner. The songs are full of such power that I was not surprised to read the band was formed in 2016 for a special one-off Halloween gig at a heady Londonese cub.

L’Eclair – Polymood (Beyond Beyond is Beyond)
Instrumental disco-funk-kosmische smoothness and groovy synths hailing from Switzerland. I like to play this record when I’m hosting a dinner or an evening with my friends. Coke Mountain is one of the psychedelic tracks of the year – so beautiful yet powerfully growing that it gives me goosebumps.

Black Lizard – Celebration Of A New Dawn (Fuzz Club)
Celebration Of A New Dawn by the Finnish group is a colorful and balanced psych/garagerock album that flows warmly and rocks smoothly.
Read my full album review in Finnish here.

Jacco Gardner – Somnium (Full Time Hobby)
I’ve been a fan of Jacco since I saw him for first time live at his home country Netherlands in 2013. He’s a fantastic musician and an likable artist. For Somnium he used old synths and other imaginative solutions to create timeless sounds. It’s a great album, though I expected a tiny bit more.

Kiki Pau – Hiisi (Beyond Beyond is Beyond)
Take a path to the forest and don’t turn back until you reach the verdant end. Skillful and imaginative album full of folky kraut rock and epic Pink Floydish jams from the Finnish band.
Read my full album review in Finnish here.

Hookworms – Microshift (Domino)
While the Leeds band’s new album wasn’t as psychedelic as their previous ones, it was a brilliant mixture of indie rock and up-beat kraut influenced electronic pop that provided some of the strongest songs of the year, like Negative Space.
Read my full album review in Finnish and English here.

Throw Down Bones – Two (Fuzz Club)
Combinations of techno and psych rock have clearly been on the rise, and I’ve been curious about it from the start. Two by Throw Down Bones may be the best mixture of acid house and krautrock so far.

Bonus categories

Best Live Gig: 10 000 Russos at Fuzz Club Eindhoven
Out of dozens of powerful live sets in Eindhoven, this one from the Portugal trio was perhaps the most astonishing. The rhythm of their haunting dark psych masterpiece Policia Preventiva (aka Germinal) is so powerful, yet the band plays it chillingly calmly.

Most Promising Psychedelic Band: Love’n’Joy
If their future LP (hope that happens soon) holds more of jewels like Come About, we’ll be seeing this Ukrainian band in the next year’s list as well.

Leo’s favourites

Yussef Dayes and Alfa Mist – Love Is The Message (Cashmere Thoughts)
London jazz duo Yussef Kamaal split up unfortunately after their magnificent debut in 2016. This year they both came back on their own and especially Yussef Dayes’ return with Alfa Mist hit the spot with it’s soulfulness and warmness. Its live version (below) recorded in Abbey Road is my most listened song of the year.

Jacco Gardner – Somnium (Full Time Hobby)
Overall mesmerizing instrumental LP is a great record that don’t need skipping. Leaving vocals out feels like a good choice, they might have broken the dreamy atmosphere. Less baroque, more synth sounds in the spirit of Vangelis and Mort Garson.

Jesse – Fluids (Höga Nord Rekords)
Even though, my expectations for Finnish band Jesse’s Höga Nord release were super high, Fluids didn’t let a long-time Jesse fan and a friend of Höga’s catalogue down. A side pure bangers, B side goes under the water and needs more time to dive to appreciate. Love to hear how Jesse’s music evolves with every record.

Spencer Zahn – People of the Dawn (Double Denim)
I found Zahn’s album on September, but its magic becomes stronger now: it is a perfect soundtrack for dark and snowy winter landscape. Zahn conjures beautiful and scary world with his double bass and synthesisers. Not for dancing.

Kikagaku Moyo – Masana Temples (Guruguru Brain)
Japanese guys can handle different styles from prog to psych to space rock. The strongest tunes for me are their ballads, Nazo Nazo in this album especially. Its video is also easily my most loved and watched music video this year.

Träden – Träden (Subliminal Sounds)
New group by members of classic 60s Swedish psychedelic rock group Träd, Gräs Och Stenar. Over-an-hour length monster has such an engaging moments from the beginning it should not be missed.

Nu Guinea – Nuova Napoli (NG Records)
Disco record from Italy (2018) that could be from Italy (1983). Favourite tracks Stann Fore and ’A Voce ‘E Napule.

Psychic Lemon – Frequency.Rhythm.Distortion.Delay (Tonzonen Records)
Fuzzy and catchy uptempo loops make it easy to fall into the music. The awakening from trance comes in the last track which is more laid-back than the other four in the album.

Steven Julien – Bloodline EP (Apron Records)
Maybe my most listened record of the year. Ode to Roland synths and drum machines. Long and groovy machine drum beats sometimes topped with gently melodies. Start from Queens of Ungilsan.

Earl Sweatshirt – Some Rap Songs (Tan Cressida, Columbia)
Only 20-minute long album is a manic stew. Short songs neither fade in or out and the beats are digitally constructed sample-based drafts. More shades in Earl’s world than in the previous dark/slow album.

Bonus Categories

Best Live Gig: The Mauskovic Dance Band at Shacklewell Arms, London
I have been a fan of the band since I saw their hilarious music video Analog Fruit last year. Free gig on Sunday evening was packed and sweaty experience in a small venue. Mauskovics looked like a group of crooks who were set free from the prison to play the gig. They played in a cheerful, hungry and sovereign way.

Keep an eye on: Spill Gold
Kraut/psych trio from the Netherlands released a promising EP in 2018 and is convincing on stage too. Hopefully in 2019 we will hear their debut LP.


Esittely ja levyarvio: Deep Space Destructors – Visions from the Void (2018)

Deep Space Destructors.

Oululainen Deep Space Destructors julkaisi uuden levynsä Visions from the Voidin, josta julkaistiin näyttävät gatefold-värivinyylipainokset Markus Räisäsen kansitaiteella. Aiemmin avaruusrock-trio on ehtinyt julkaista neljä LP:tä ja yhden EP:n. Samalla bändi on vakiinnuttanut maineen pidettävänä, ylpeästi Hawkwindiin referoivana live-bändinä, jonka soitto huitelee kosmisilla korkeuksilla.

Visions from the Voidin arvio löytyy jutun lopusta. Sitä ennen Jani Pitkänen (laulu, basso ja perkussiot), Petri Lassila (kitara ja taustalaulut) ja Markus Pitkänen (rummut) kertoivat DSD:n taustasta ja uutuuslevyn teosta.

Kolmas korva: Esittelisittekö bändinne tarinan ja jäsenet?

”Deep Space Destructors starttasi vuonna 2011, sen jälkeen kun aiemmat musiikkiprojektit tulivat tiensä päähän. Markus jamitteli niin Janin kuin Peten kanssa, ja löimme sitten niin sanotusti kosmiset mielet yhteen.

Mukana keikoilla pyörii sitten sekalainen joukko kosmisia ystäviä, joiden kanssa viedään biisejä ja livemeininkiä uusiin sfääreihin. Monet näistä vierailevista muusikoista soittavat myös kanssamme Oulu Space Jam Collectivessa.”

Millaisia teemoja haluatte Deep Space Destructorsin musiikilla käsitellä?

Jani: ”Aikalailla tässä lyriikoitten kautta pureudutaan mielen syövereihin, mielen tutkimiseen, mielen tuhoamiseen ja uudelleen löytämiseen ja ”matkustamiseen”. Teeman voisi löyhästi katsoa liittyvän itsensä kehittämiseen/löytämiseen. Thinking is the best way to travel, The Moody Bluesin sanoin.”

Markus: ”Avaruus, aika ja äärettömyys. Kosmiset mittakaavat antavat perspektiiviä mitä täällä avaruusalus Maassa tapahtuu ja minne ollaan menossa. Tarkoituksena on tietysti myös laajentaa tietoisuutta monella tasolla ja avartaa mielen silmää.”

Miten Vision from the Void -uutuuslevyn sävellys ja työstö sujui?

Jani: ”Uuden levyn työstö sujui meille aika perinteisissä merkeissä. Paljon jamia, treeniä, ideoitten pyörittelyä ja kokeilua. Oisin halunnu tehdä tästä levystä meidän punk-levyn, mutta siitä muotoutuikin aika mantramainen ja eteerinen, jopa levyn menevämmät biisit ovat toteutettu mielestäni ”mantramaisesti”.

Levytyskokemus oli meille ensimmäinen oikeassa studiossa, aikaisemmin on tehty äänitykset Markuksen talolla tai treeniksellä ja milloin missäkin lie komeroissa! Oli kyllä huikea kokemus käydä Tonehavenilla [Tonehaven Studios Laukaalla] soittamassa, saunomassa ja chillaamassa. Tompalla on mahtava meininki siellä käynnissä!”

”Olisin halunnu tehdä punk-levyn, mutta levystä muodostuikin aika mantramainen.”

Jani Pitkänen

Ennen Visions from the Voidia olette julkaisseet jo viisi albumia, joista kaksi edellistä myös vinyylimuodossa. Edellisen levynne biisi Journey To the Space Mountain on saavuttanut kulttimainetta suomipsyke-nichen sisällä.
Miten koette soittonne ja otteenne musaan muuttuneen vuosien myötä?

Jani: ”Journey on kyllä biisinä outo, sen synnytys oli vaikeaa. 5/4-tahtilajin ja oudossa timessä menevien vokaalien treenaus oli aika tuskaa aluksi, meinas progekäpy palaa monestikin. Mutta lopussa treenaus palkitsi ja biisi saatiin kasaan oikein makiasti. Nykyään se on jatkanut evoluutiotaan ja biisiin on ilmaantunut jamikohtia, erilaisia soinnutuksia.
Oikeastaan tuo kuvaa DSD:n musaa yleensäkin hyvin, harva asia jää meillä niin sanotusti paikoilleen. Kaikki elää, eikä vähiten kiitos kitaristin vilkkaan mielikuvituksen ja hyvän melodiavainun.

Vuosien myötä on löydetty ehkä selvemmin se oma ”ydin” sieltä härön seasta. Osaamme tuoda ne toimivat jutut framille paremmin, kehitellä ja pyöritellä niitä monella eri tavalla. Silti siellä pohjalla on aina se alun jamiporukan halu saada niitä psykedeelisiä musakokemuksia, unohtaa ympäröivä maailma ja luoda oma maailma.”

”Pohjalla on aina se jamiporukan halu saada psykedeelisiä musakokemuksia.”

Jani Pitkänen

Markus: ”Journey to the Space Mountain oli myös kokeilu, että saadaanko ns. kahden riffin kappale toimimaan.
Soittoon ja otteeseen on tietysti tullut vuosien myötä jonkin verran kokemusta ja varmuutta. Alussa kun sitä tiettyä fokusta ei oikein ollut niin rönsyiltiin enemmän stonerin, kosmisen doomin ja jopa suomenkielisen bluesin tiimoilla. Materiaalia on karttunut vuosien varrella laidasta laitaan!”

Vuosi lähenee loppuaan. Voisiko jokainen bändin jäsen jakaa Kolmas korvan lukijoille joko suosikkipsykekeikkansa tai -albuminsa vuodelta 2018?

Jani: ”Kikagaku Moyo ja Volcano Roadburnissa. Molemmat keikat olivat eeppisiä kokemuksia, jotka muokkasivat omia musiikillisia näkemyksiä taas hieman eri suuntaan.
Levyistä Kikagaku Moyon Masana Temples teki vaikutuksen levytettynäkin. Hienoja nyansseja, upeita melodioita ja normista poikkeavat eteeriset vokaalit. Toiseksi varteenotettavaksi ehdokkaaksi on noussut Jacco Gardnerin Somnium.

Markus: ”Suosikkikeikat olivat Kikagaku Moyo Roadburnissa ja Nebula Desertfest Berlinissä. Kikagakun keikan uskomaton dynamiikka ja kauneus lumosivat täysin. Nebulan näkeminen oli heavy psych dream come true.
Suosikkipsykealbumi on Kikagaku Moyon Masana Temples. Vuoden paras instrumentaalipsykealbumi on Mythic SunshipAnother Shape of Psychedelic Music.”

Pete: ”Elämäntilanteesta johtuen en ole käynyt juuri keikoilla enkä oikeasti muista kunnolla yhtään keikkaa kuluneelta vuodelta. Jos DSD:llä on keikka festareilla, ei muiden keikkoihin voi keskittyä täysillä. Muistan kuitenkin että Viron Skeneraator-festareilla oli kesällä tosi hyviä keikkoja. Ehkä vähän välttelen vaikutteiden imemistä oman genremme kuplamerestä.
Jani ja Markus pulahtelevat suvereenisti näillä merillä minunkin edestä omat kaleidoskoopit silmillään. Toisinaan heistä huomaa treeniksellä, et ny on pärähdetty johonkin juttuun 🙂
Tänä vuonna eniten soinut albumi on Soiva Siili Pääosassa Soiva Siili. Tältä levyltä erityisen suosittelun saavat psykedeeliset Talvisatu Hämähäkistä, Luonnon Kulta, Vanha Lahna ja Peltomyyrä.”

”Elämäntilanteestani johtuen en muista kunnolla yhtään keikkaa kuluneelta vuodelta. Soitetuin albumi oli Soivan Siilin Pääosassa Soiva Siili.”

Petri Lassila
Tutkimusmatkoja lukemattomiin tietoisuuden galakseihin

Arvio: Deep Space Destructors – Visions from the Void (2018)

Deep Space Destructors totesi haastattelussamme vuosien levytyksen ja jamittelun luoneen varmuutta biisintekoon. Jo ensikuuntelujen aikana Deep Space Destructorsin uutuuslevyltä Visions from the Voidilta kuulee itsevarmuutta ja näkemyksellisyyttä. Levyn viidessä kappaleessa riittää pesunkestävää jamittelevaa avaruusrock-tulitusta– jota vahvistavat
Dr. Spacen (Öresund Space Collective) analogiset syntikat – mutta myös tilaa maukkaille nyansseille.

Odottamattomat ja avaruusrockin tutuimpia maneereita rikkovat elementit kuuluvatkin levyn suuriin vahvuuksiin.
Niiden avulla Deep Space Destructors osoittaa hallitsevansa pitkien kappaleiden elinkaaret. Jännitettä luodaan vuoroin kierroksia lisäämällä, hetkittäin kaavoja hienostuneesti rikkomalla.

Hyvänä esimerkkinä toimii Astral Traveller, joka jatkaa siitä mihin tähtilaivan oven sisään potkaissut avausraita Psyche Remade jäiUpottava kappale koostuu näennäisen toisteisista osioista, joihin kuitenkin lisätään mausteita ja yksityiskohtia kuin hitaasti kypsyvään gourmet-soppaan. Lopussa kuullaan duurivoittoinen viimeinen nousu, joka jättää herkullisesti illallistajat odottamaan lusikat kädessä lisää.

Lupaus myös lunastetaan. DSD yllättää vaihtamalla laulukielen suomeen hiipivästi käynnistyvässä Tyhjyyden Mantrassa, jossa Antti Ylijääskön saksofonivierailua ympäröivän psykedeelinen pauhu tempaa mukaansa. Biisin rakentelussa kuulee sellaista taitavaa rytmiikkaa, joka saa pään huomaamatta notkumaan keikalla. Tässä levyn parhaassa kappaleessa on jotain visuaalista ja kiehtovan pahaenteistä.

B-puolen avausraita Floating on komea 10-minuuttinen, joka kasvaa kookkaaksi mantramaisen hokeman ympärille. Biisin toisteisuus lienee sitä laatua, josta ”punk-levyä toivonut” basisti-laulaja Jani Pitkänen totesi pilke silmäkulmassa yllättyneensä. Pitkäsen basso tekee kappaleessa hauskoja laskevia askelluksia, ja soitto on koko troikalta erityisen hallittua juuri Floatingissa. Hokemakohtien sointukierrossakin tuntuu olevan jotain avaruudellisen leijailevaa.

Visions from the Void on vahva levy, joka jättää merkin suomalaisen avaruusrockin aikajanalle.

Levyä ja sen kansia on erityisen mieluista hypistellä, kiitos kansitaiteilija Markus Räisäsen. //Mertsi

Arvio: Kiki Pau – Hiisi (2018)


Let’s pack our things and leave the city,
the air is getting thick to breath.”

Kiki Paun uutuuslevy Hiisi alkaa kirjaimellisesti kutsulla metsän keskelle, luonnon harmoniaan.

Yhtye hyppäsi kansanmusiikkivaikutteilla höystettyyn psykedelia-folkrockiinsa levyllä Pines (2013). Hiisi hurmaa samanhenkisillä progressiviisilla ja leikkisillä elementillään, mutta levyt eroavat raikkaasti toisistaan, kenties vuosien kypsyttelyn tuloksena.

Kiki Pau Hiisi

Hiisi on albumi, joka johdattaa kappale kerrallaan syvemmälle siimekseen, kapenevaa muttei koskaan katoavaa polkua pitkin.

Sama ulottuvuus koskee levyllä jatkuvasti kasvavaa psykedeelisyyttä. Kun sointuvat avausraidat Leaves ja Sarkofagi [jonka pidemmästä versiosta linkki tekstin lopussa] vielä johdattelevat mukaansa –jälkimmäinen tosin jo naturalistista ykseyttä pilke silmäkulmassa runoillen – alkaa Hiisi, Pt. 1 painaa varovasti kraut-poljinta. Akustisempi harmonia saa rinnalleen hypnoottisen poljennon ja avaruudellisia äänimaailmoja.

Hiisi, Pt. 2:n keinuva alku tuokin sitten mieleen jo Saimaan progressiivisen paljouden. Mutta siinä vaiheessa kun edellämainittu olisi aloittanut kuoro-osuudet ja näppärästi vuorottelevat soolot, Hiisi, Pt. 2 kasvaa muuttumattoman temponsa ympärille kuin vuosikausia korkeuksiin nouseva tammi, jonka kasvu on tallennettu kahdeksanminuuttiseksi timelapse-videoksi.

Seeds on ihanilla jousisovituksilla höystetty monipolvinen progekappale, jonka raukeasta alkusoitosta matkataan Pink Floydia muistuttavasta jyhkeästä jamittelusta toiseen. Ja kolmanteen. Lopussa lavalle palaa alun mietteliäs jouheva viulu, joka nyt laulaa revittelevien kitaroiden kanssa suorastaan eeppiset aariat. Folkahtavissa jousimelodioissa kuulee sukusieluisuutta Pinesin kekseliäille munniharppu-jamiosuuksille.

Kookas Seeds on mestarillinen kappale, jonka myötä levy päättyy juuri niin kuin pitääkin: kuin äkisti tien reunaan päättyvä aarnimetsä. Viimeinen sointu vain karkaa tuuleen.  Musiikki loppuu. Silmät rävähtävät auki.

Instrumentaalivetoista proge-psykedeliaa levytetään paljon, mutta hyvin harva albumi on rakenteeltaan niin vetävä kuin Hiisi. 40-minuuttisen levyn jaksotuksessa on jotain, joka upottavuudessaan saa sen tuntumaan 15-minuuttiselta, sikäli kun sen pyörteenomaista vetovoimaa voi mitata aikayksiköissä.

Hiisi tarkoitti ennen muinoin pyhää metsälehtoa. Myös Kiki Paun Hiisi hengittää kuin metsä: se on samaan aikaan villi ja arvaamaton, samaan aikaan kaunis ja turvallinen, toisin kuin niin paljon ihmisen rakentamasta.


Kiki Pau Bandcampissa
Levyjulkkarit 14.12. Helsingin Kutosella

Edit 19.11. Sarkofagi-biisistä on julkaistu pidempi versio, jonka voit nauttia täältä:

Videotimantteja maailmalta: Medistation, The Underground Youth, Throw Down Bones, ym.

Esittelyssä tuoreita psykedeelisia musiikkivideoita varsin vaihtelevissa väreissä. Toivottavasti kaikille löytyy jotakin.

Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs – GNT

Newcastlelaisbändin King of Cowards -levyn avausraita GNT räjäyttää holvin oven ja huvikseen vielä sen sisustankin. Lujatekoisen sludge/stoner-rallin visualisoi häiriintynyt video.


The Underground Youth – Fill the Void

TUY:ta voi entistä lämpimämmin suositella post-punkin, garagen ja psykedelian ystäville. Fill the Void on kova biisi, vaikka video käykin ripauksen yksitoikkoiseksi.


Throw Down Bones – Golovkin

Kokeellisen elektronisen musiikin taitajaduo Throw Down Bones on vaihtanut hypnoottisen coldwave-biitin intensiiviseen, indstural tekno -henkiseen reivipsykeen. Epilepsiavaroitus.


The Soft Moon – Like A Father (Imperial Black Unit Remix)

Jatketaan koneellisemman ilmaisun parissa. The Soft Moonin teollisen kolkko kraut tekno saavutti tähänastisen huippunsa Criminal-levyllä helmikuussa. Imperial Black Unit on yksi levyn 12-tuumaisen remix-version tulkitsjoista. Sanoitukset ovat yhtä intensiiviset kuin biisi: This hate is a problem / You’re the ghost of my problem.

Medistation – Pool of Blood

Medistation julkaisi kivan debyytti-EP:n aiemmin tänä vuonna. Tuore musavideolohkaisu on laadukasta, perinteisempää neo-psykedeliarockia, jota kuuntelee ja katsoo mielellään.

Bändi- ja levyesittely: Seli Seli – Satunnainen kokoelma soluja (2018)

Seli Seli on oululainen vuonna 2013 perustettu psyke- ja krautbändi. Yhtye julkaisi heinäkuussa toisen pitkäsoittonsa Satunnainen kokoelma soluja, jota löytyy niin 12-tuumaisena vinyylinä kuin digitaalisenakin. Levyn arvio löytyy jutun lopusta.

Seli Seli -bändin visioita avaa kitaristi-laulaja Kimmo Keskinarkaus.

Millainen tausta Seli Seli -yhtyeellä on?

”Seli Seli on perustettu vuonna 2013, edellisten bändiprojektien kuivuessa kasaan. Jäsenet Petri Loukusa (kitara), Mika Vierimaa (basso), Jani Pitkänen (rummut) ja Kimmo Keskinarkaus (kitara ja laulu).

Keskinarkaus ja Loukusa ovat soittaneet samoissa bändeissä viimeiset viitisentoista vuotta, joten ymmärrämme toisiamme soitannollisesti jo melko hyvin. Myös Vierimaa on ollut mukana eri bändiprojekteissa viimeiset 6 vuotta.

Jani Pitkänen tuli rumpuihin Satunnainen kokoelma soluja -levyn biisientekoprosessin aikana ja tämä on muuttanut soundia oleellisesti verratuna edelliseen levyymme Puoliautiomaa (2015).

Alkuperäisjäsenistössä oli rummuissa Henri Peltola. Bändin nimi juontaa juurensa Henkan Talk Talk -fanitukseen.”

Oliko valinta englannin- ja suomenkielisen laulun välillä vaikea (jos sellaista edes oli)?

”Kieleksi ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin suomi. Teen englanniksi helposti liian merkityksettömiä ja alleviivaavia, liian helppoja tekstejä.

”Haluaisin käsitellä iloisia aiheita, mutta teksteistä vain tulee melko synkkiä.”

Nyt tekstit lähtevät liikkeelle jamittelemalla jostain lauseesta tai kielikuvasta, josta sitten muotoilen lopullisen version. Varsinainen biisin sanoma tai tarina muotoutuu vasta hirveän hinkkaamisen jälkeen. Lopulta huomaan, että ”Jaa, tämä biisihin kertoo tästä”.

Haluaisin käsitellä teksteissäni nostattavia ja iloisiakin aiheita, jotenkin niistä vain tulee suurimmaksi osaksi melko synkkiä. Ehkä maailman tilalla ekokatastrofeineen ja ihmiskunnan typeryydellä on asian kanssa jotain tekemistä.”

Arvio: Seli Seli – Satunnainen kokoelma soluja (omakustanne, 2018)

seli seli satunnainen kokoelma soluja

Itselleni uuden tuttavuuden, oululaisbändi Seli Selin toisen pitkäsoiton Satunnainen kokoelma soluja tunnusmerkkejä ovat junnaava avaruusrock-jytä, hetkittäin pahaaenteilevänkin mollivoittoinen tunnelma ja vähän Petri Walli -henkiset vokaalit (Kimmo Keskinarkaus).

Avaruusrockissa on vahva englanninkielisen laulun perinne. Kun brasilialainen musaharrastaja oli ladannut Satunnaisen kokoelman soluja kokonaisuudessaan YouTubeen, yksi kommentoija kehui suomenkielisen laulun shamanistisia piirteitä ja toinen olisi toivonut enkunkielistä laulua.

Suomalaisittain sanoitukset ovat kuitenkin Seli Selin keskeinen vahvuus. Kappaleet käsittelevät – usein aika rikkain kielikuvin – ihmiskunnan typeryyttä sekä hiipivää ekokastastrofia. Yhdessä synkän kansitaiteen ja mollivoittoisten sävellysten kanssa ympäristötietoisuus tuo levylle ja bändille sisällöllistä särmää, joka erottaa sen eskapistisen avaruusrock-lyriikan kaanonista.
Muovi ei kuole -kappaleessa lauletaan:

Mä oon alkanut uskoo melkein mihin vaan / Mikä siedettävämmäksi elämän muuttaa
Lupaus tapahtumien kontrollista riittää / Oon sekaisin tästä kaikesta tästä
Kaikki näyttää vieraalta / Tietoisesti sokea ei näe mitään väärää

Levyn 5-10-minuuttiset biisit upottavat tasavahvasti mukaansa, ja Seli Selin jäsenet soittavat luotettavasti. Hetkittäin tasaisuus kangistuu pienen jäykkyyden puolelle. Rauhallisemmat melodiat tai junnausta katkaisevat osuudet voisivat tuoda kappalekokonaisuuteen ilmaa, kuin luolasukeltajan hengitystauot ilmataskuissa.

Ehkä siksikin levyn vahvin biisi on kymmenenminuuttinen, niin ikään luontoteemaa henkivä lopetusbiisi Synnyit keskelle metsää. Sen jamiosuus ja näppäilymelodiat vahvistavat bisiin ydintä, onnistuneesti kai’utettuja laulettuja säkeistöjä, jonka hypnoottinen spacerock-jytä ja terävä kitarariffi saavat väliosuuksista ylimääräistä pontta. Ne päättävät mukiinmenevän levyn, jonka perusteella Seli Selillä voi olla paljonkin uutta sanottavaa suomalaisen krautrockin kentällä.



Seli Seli Bandcampissa
Seli Seli Facebookissa

Bändiesittely ja levyarvio: Boar – Poseidon (2018)

Oululaiseen vuonna 2009 perustettuun Boar-yhtyeeseen kuuluvat Petri Saarela (kitara/laulu), Jari Montonen (kitara), Kalle Huttu-Hiltunen (rummut/efektit) ja Petri Henell (basso/laulu). Psykedeelistä doomia soittava bändi julkaisi kesäkuussa toisen pitkäsoittonsa Poseidonin, jonka arvio löytyy jutun lopusta.
Petri Henell kertoi Kolmas Korvalle bändin ja uuden levyn taustoista.

Mistä asti Boar on toiminut? Kertoisitko lyhyesti taustanne?

”Boar lähti käyntiin Petri S:n ja Kalle H-H:n kahdenkeskisestä jammailusta syksyllä 2009.
Jätkät päättivät kuitenkin pyytää mukaan ‘Bassopeten’ eli Henellin Petrin, joka otti basson lisäksi hoitoonsa vokaalit.

Petrit ja Kalle olivat jo aikaisemmin soittaneet samoissa kokoonpanoissa, mutta ajan saatossa bändit alkoivat kuivumaan kasaan, jolloin tuli tarpeeseen perustaa uusi yhteinen bändi. Samanlaisen musan diggailu oli plussaa ja omanlainen soundi löydettiinkin aika suoriltaan. Tiedettiin heti mitä ollaan tekemässä.
Trion lisänä toimi alussa efekti/pulputus-osastolla Turtisen Toni (Missikisat). Jossain vaiheessa ekan levyn jälkeen mukana oli myös Latvamäen Aki (Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Artificial Latvamäki) hämyilemässä jonkin aikaa.
Neljänneksi vakituiseksi jäseneksi mukaan tarttui kokoonpanokokeilujen jälkeen Montosen Jari joka hoitaa toisen kitaran virkaa. Tämän myötä Boar on morfautunut siksi mikä tänä päivänä on.”

Boarin vuorottelevat vokaalit saivat alkunsa tehokeinosta, jolla kuvattiin jättiläisen ja ritarin taistelua.

Miten uusi Poseidon-levynne syntyi? 

”Tuutatessamme vanhempia Veneficaen [ilmestyi 2015] biisejä keikalla, treenasimme, sävelsimme ja sovitimme koko ajan uutta materiaalia treenikämpällä. Pikkuhiljaa jätimme vanhempia kappaleita keikoilta pois ja soittelimme jo ennen levyn julkaisua keikoilla uutta materiaalia. Näin kappaleet hioutuivat aika lailla siihen muotoon mitä ne nyt ovat levyllä.


Biisien syntymiseen ei oikeastaan ollut, niin kuin ei ikinä ole, mitään tiettyä kaavaa. Riffit ja ideat tulevat kun tulevat, eikä mitään väännetä väkisillä tai naama irveessä. Jokainen toi omat ideat treenikselle ja niitä alettiin työstämään yhdessä, jonka kautta niistä muodostui sitten ajan myötä biisejä. Sanoituksen päävastuut on Henellillä ja Saarelalla.”

Esimerkiksi Poseidonin avausraidalla on useampi vokalisti, jos en kuule omiani. Vuorottelevat vokaalit ovat aika väkevän kuuloisia. Mistä idea tällaiseen tehokeinoon tuli?

”Kuulet ihan oikein. Meillähän ei ole niin sanottua päävokalistia, vaikka Henell suurimman osan lauluista hoitaakin. Saarela laulaa ”puhtaammat” osiot biiseistä ja Henell rääkyy räkäiset ja doomimmat osat.
Idea mahtoi lähteä, jos en väärin muista, Boarin ja Stolen Kidneysin Split EP:lle sävelletystä Cormoranista. Kappaleessa ikään kuin taistelevat ja keskustelevat ritari ja jättiläinen. Näin me jaoimme omat osuutemme biisiin ja sen jälkeen olemme laulaneet kappaleita näin. Tosin jotkut biisit menevät niin, että Saarela laulaa koko biisin ja Henell toisen. Epäkristillinen tasajako. Eli biisin mukaan menee kumpi vai kampi laulaa.”


Miten doomin ja stonerin kentät voivat mielestänne Suomessa tällä hetkellä?

”Doomin ja stonerin kentät suomessa voivat vallan hyvin. Toisaalta sellaista old school -doomia ei enää kauheasti ikävä kyllä kuule. Ug-osastolta löytyy useitakin todella kovia pumppuja! Joka keikkareissulla löytää kyllä jotain uutta. Aika monesti näkee sen mikä on väkisillä väännettyä schaibaa ja mikä on oikeasti tehty sydämellä ja aidolla tunteella musaa kohtaan.
Stoner on ollut jo muutaman vuoden ”muotimusaa”, joten niitä bändejähän on tullut niin kuin sieniä sateella.”

Jakaisitko vielä muutaman musavinkin Suomesta tai maailmalta, jotka ovat inspiroineet viime aikoina?

”Rehellisesti  ja ikäväkseni täytyy sanoa, että hektisen elämäntilanteeni vuoksi en ole kauheasti kiinnittänyt huomiota uuteen musiikkin taikka kerennyt edes kuuntelemaan mitään. Todella harmi.
Mutta sen sijaan käsken porukkaa kuuntelemaan Ozzyn aikaista Black Sabbathia ja chillaamaan kavereiden kanssa. Muutama bisse ja vähän medication.”


Arvio: Boar – Poseidon EP (Lost Pilgrim Records, 2018)

Kuvahaun tulos haulle boar poseidon

Boar kuvaa Bandcamp-sivuillaan itseään ”Suomen parhaiten säilyneeksi doom-salaisuudeksi vuodesta 2009 asti”.
Vaikka omat viimeaikaiset retkeni kaikuvasta neopsykerockista ja kosmisesta krautista kohti doomia ja psykedeelistä metallia ovat vasta lapsenaskeleita, eikä siten bändin uutuus minulle ole mikään yllätys, bändissä on tietynlaista tunnettuuttaan isomman tekijän voimaa: Boar on osoittaunut väkeväksi ja hyvin soittavaksi doom-kokoonpanoksi, jonka äänimaailma on nopean diskografia-katsauksen perusteella hioutunut kronologisesti kohti Poseidonia.

Avausraita Poseidon on raivokasta tykitystä, jossa Kalle Huttu-Hiltusen triolipohjainen komppi on luo solistikaksikko HenellSaarisen ärjyntä-huuto-vuorottelulle kehyksen, joka muistuttaa metallipiikein ja toisen maailmansodan metsämiinoin varustettua nyrkkeilykehää. Poseidon on lyhyesti sanottuna aivan helvetin kova biisi.

Vuorotteluvokaalit ja pääsolistin puute, joista kysyin ylempänä bändiltä enemmän, ovat levyn kantavia tehokeinoja, joka toistuu myös itämaisillä asteikoilla pelaavalla Sharar’s Sonilla. Verkkaisesti mutta varmasti rakentuva 12 on nimikkobiisin rinnalla levyn toinen kohokohta, joka huipentuu loppua kohden. Junnaavan toistuva metallinen psykedeliarytmi toistuu uudestaan ja uudestaan Saarisen kosmisen liturgian kaikuessa ison doom-ääniaallon alttarilla.

Levyn loppua kohden jykevä ja soitannallisesti levyn kenties rikkain kappale Dark Skies ottaa hengen happea. Cleanina laulettu C-osuus ja sitä seuraavat päällekkäiset kitarasoolot antavat ilmaa levyn tiiviiseen pakatun alkupuoliston jälkeen. Perinteiseen metallistailiin etäiseksi miksattu cleani laulu kuulosti omaan korviin hetken jopa PanteraltaTotally out of This World  päättää levyn toimivasti, joskin isompiäänisempääkin loppuhuipennusta olisi voinut levylle kuvitella.

Doomissa kuullun örinä-clean-rääkynä-huuto-karjunta-spektrin sisältä löytyy varmasti vokaalimakuja moneen makuun. Boarin monipuoliset ja usein ärjyvät vokaalit eivät varmasti uppoa kaikkiin, mutta itselleni ne luovat yhdessä Boarin hallitun ja sulavasti liikkuvan soiton kanssa erottuvan kokonaisuuden. Poseidon jää kaipaamaan hieman vahvempaa punaista lankaa metallisen ja hyvinkin kosmisen doom-ilmaisun välille, mutta muuten se on väkevä kokonaisuus ja bändi itselleni posiitivinen tuttavuus.

Osta Poseidon-levy Bandcampissa
Boar Facebookissa
Boar Twitterissä 

Festariennakko: Fuzz Club Eindhoven tuo skenen huiput Hollantiin

Kolmas Korva on menossa Fuzz Club Eindhoven -festareille elokuun lopulla. Lontoolainen levy-yhtiö on koonnut Effenaar-keskukseen tallinsa parhaimpia bändejä sekä muutaman ulkopuolisen timantin. Poimimme kivikovasta esiintyjälistasta tärppejä niin festareille saapuville kuin bändilöytöjä etsivillekin.

The Black Angels

Neo-psykedelian kummisetä poimi Roky Eriksonin kitaran tienvarresta ja kuuluu skenen tärkeimpiin bändeihin millä mittareilla tahansa.

The Limiñanas

Ranskalaisen garage-psykerockduon muodostavat Marie ja Lionel Limiñana. Vuodesta 2009 asti toimineen bändin tyylissä erottuvat myös Serge Gainsbourgin ja Velvet Undergroundin vaikutteet.

The Underground Youth

Craig Dyerin DYI-henkinen sooloprojekti vaikuttaa tällä hetkellä Berliinissä. Psykerock sekoittui entistä vahvemmin post punk -vaikutteisiin viimeisimmällä levyllä What Kind of Dystopian Hellhole is This? (2017). Allaoleva musavideo on kuitenkin levyltä Sadovaya (2014).

Holy Wave

Teksasilaisbändin soitto on parhaimmillaan esteettistä, tyylikästä ja retrolla tavalla romanttista, kuten pari ajatonta täysosumaa sisältävä Relax (2013) ja vielä hallitumpi Freaks of Nurture (2016) osoittavat.
Uusimmalla Adult Fear -levyllä (2018) palaset eivät samalla tavalla loksahda kohdalleen. Pelkoja ja pettymyksiä käsittelevästä albumista aistii, että runoilijapoikamaisessa yhtyeessä  Trumpin vaalivoitto ja Yhdysvaltain henkinen taantuma otettiin raskaasti.
Miksi sitten odotan ehkä eniten juuri Holy Waven näkemistä? Uskon pelkän Albuquerque Freakout -kappaleen riittänevän vastaukseksi.

Ron Gallo

Eli kuka? Tennesseeläinen afropää oli minulle tuntematon kundi, mutta parin musavideon perusteella tyyppi osaa rokata. Heavy Meta –levyltä (2015) löytyvää Young Lady, You’re Scaring Me -singleä on kuunneltu Spotifyssä 14 miljoonaa kertaa.  Artistiesittelyn perusteella Gallo on persoonallinen ja tinkimätön asenne, joka suhtautuu paitsi yhteiskuntaan, myös kasvavaan tähteyteensä jalat maassa ja keskarit pystyssä: ”For more perspective on yourself – Google image: “Earth””

The Oscillation

Haluatko niin sanotusti vaipua kosmiseen vorteksiin? Katso brittibändin todella kovan U.E.F-uutuuslevyn (2018) kahden 22-minuuttisen biisin musiikkivideot putkeen. Aloita Flight Sequencestä.

10 000 Russos

Palavasieluisen portugalilaistrion kokeellinen kraut-rock kuulostaa betonilähiöiltä, mellakkapoliisin mielivallalta ja post-apokalyptisiltä betonikentiltä. Policia Preventiva (levyllä nimellä Germinal) on ehkä kovin Fuzz Club Session -liveveto koskaan.

Desert Mountain Tribe

Lontoolais-saksalainen bändi on jäänyt yllättävän pieniin otsikoihin, vaikka moni biisi on ylittänyt kirkkaasti omat soittolistakynnykseni.
Uusin levy Om Parvat Mystery (2018) pyrkii sekoittamaan cocktailiin happoa ja Intia-vaikutteita.

Sonic Jesus

Italian Laziosta festareille saapuu bändi, joka on yllättävän huonosti tunnettu bändin järjettömään potentiaaliin nähden. Post punk -henkinen kakkoslevy Grace (2017) ei ole hullumpi, mutta Neither Virtue Nor Anger -suurteos (2015) on suorastaan mestarillinen: psykedeelinen garage- ja horror-soundiin kietoutuva synkkä mutta voimakas kudoelma, jonka puolitoistatuntiseen biisilistaan mahtuu useita timantteja.

The Wands

Sympaattinen, parikymppisten tanskalaisten psykerock-bändi pääsi pieneen kulttimaineeseen Hello I Know The Blow You Grow Is Magic -EP:nsä (2012) aikoihin. Bändi laittoi pillit pussiin 2016, mutta tekee nyt paluukeikan.

Black Lizard

Suomea festareilla edustaa tietysti mainio Black Lizard, joten härmäläinen edustus ei onneksi ole vain meidän varassamme.
Näin Black Lizardin ensi kertaa livenä Groningenin Eurosonic-festareilla, joten alankomaalainen tarina jatkuu luontevasti Effenaarin lauteilla.

Muita bändejä voit kuunnella allaolevalta Fuzz Clubin tekemältä soittolistalta. Lippuja festareille on vielä jäljellä – liput ja koko line-up löytyvät täältä.