Musiikkitoimittaja Oskari Onninen kirjoittaa Helsingin Sanomien kahden tähden Mara Balls -arviossaan (joskin Onninen vertaa tätä sooloartistia Jukka ja Jytämimmeihin läpi kritiikin) seuraavasti:
“Kaiken huipuksi Maravishnu-instrumentaali on inha muistutus kaikesta siitä pahasta, mitä Kingston Wall on kitaristipojille tässä maassa aiheuttanut”.
Onnisen pojittelevaan kommenttiin löysin kaksi tulkintatapaa, joista ensimmäinen on todennäköisempi:
1) Kingston Wallin Petri Wallin loistelias kitaransoitto on saanut aikaan kasan huonoja kopioijia, joihin Onninen siis tämän tulkinnan mukaan laskee myös Mara Ballsin “kitaristipojan” – eli siis kitaristi Maria Mattilan itsensä – tai
2) Kingston Wallin Petri Wallin kitaransoitto ei ole loisteliasta, vaan pikemminkin jotenkin luotaantyötävää, ja hänen faninsa jatkavat soitollaan tätä pahan entropiaa.
Ensimmäinen on ontuvaa argumentaatiota, koska Kingston Wall kitaristeineen ei ole vastuussa mahdollisista huonoista jäljittelijöistään.
Toinen tulkintatapa kuulostaa niin väheksyvältä Wallin uraauurtavaan sävellys- ja soittotyöhön nähden, että uskonpa hyvässä tahdossani Onnisen viittavaan ensimmäiseen.
Oli miten oli, haluan Kolmas korva -blogin puolesta kiittää kaikkia Kingston Wallin innoittamia eritasoisia kitarapoikia- ja tyttöjä, kuten Maria Mattilaa, heidän työstään suuren suomalaisen visionäärin työn jatkajina. Aina virtuoosimainen soitto ei ole automaattinen edellytys laadulle – kuten ei lehtijutun iso levikkikään.
//Mertsi
Kolmas korva 