Arvio: Elephant Stone – Hollow (2020)

SPILL ALBUM REVIEW: ELEPHANT STONE - HOLLOW | The Spill Magazine




Kanadalaisyhtye Elephant Stonen nokkamies Rishi Dhir on haastatteluissa maininnut levyhyllynsä kulmakiviin kuuluvan Rushin 2112:n, The Zombiesin Odyssey and Oraclen sekä The Kinksin Arthurin kaltaisia kunnianhimoisia kokonaisuuksia. Elephant Stonen kuudes pitkäsoitto Hollow (2020) onkin kunnianhimoinen konseptialbumi. Fyysisesti kauniin LP-levyn puolet on nimetty The Beginning– ja The Ending -titteleillä.

Hollowia varten bändi siirtyi Fuzz Club -levy-yhtiölle. Liekö Fuzz Club -nokkamies Casper haistanut väkevän levyn olevan tuloillaan?
Hollow on täynnä onnistuneita melodioita ja täyteläisiä kappaleita. Se on laulattava, jammailtava ja hallittu. Konseptilevyjen kiistanalaisessa maailmassa joku voisi sanoa äärimmäisyyksiä kaihtavan levyn olevan riskitön – toisaalta Dhirin linjakas valinta on ollut olla täyttämättä levyään kokeellisuudella tai pörinällä sen itsensä vuoksi. Koneellisia elementtejä on lisätty viime levyihin verrattuna, mutta kevyellä sirottimella.

Psykerockin maailma on täynnä tunnelmanluojia ja kosmisia tutkimusmatkailijoita. Elephant Stonen vahvuus on tehdä laadukkaita, monipuolisia rock-melodioita.

Psykerockin maailma on täynnä tunnelmanluojia ja kosmisia tutkimusmatkailijoita, mutta Elephant Stonen taito on tehdä laadukkaita, monipuolisia rock-melodioita. Niitä Hollow on täynnä: konseptilevyn melodiset johtoajatukset pysyvät yhteennivoutuneina läpi levyn. Kuuntele vaikka I See Youn pop-melodiaa, Fox on the Runin pastoraalista lakeutta tai A-puolen kolmen minuuttikappaleen Darker Time, Darker Space / The Court and Jury / Land of Dead välistä kokonaisuutta.

Myös temaattisesti Hollow pysyy yhtenäisenä: levy on dystooppinenkin sukellus hengettömyyteen ja näköalattomuuteen, joka on ajallemme ominaista tai ainakin aiempaa paremmin tunnistettua.

Guitar-lehden haastattelussa Dhir kertoi ammentaneensa levylle paljon sosiaalisesta mediasta. Twitterin mies näkee inspiraatiotyhjiönä, jossa onttous (hollow) on suurimmillaan. Nimikkokappaleessa lauletaan:

We long to feel more pity
inside this hollow world
Such hollow deeds just only hurt
We lost a real connection,
we raised a false ego
What did we do? What do we know?


Pohjasävy on kuitenkin toiveikas ja positivinen. On selvää, että Dhir itse on harmoonikko ja romantikko, joka ammentaa paljon 60-luvun rock-musiikista. Hollow onkin garage-, proge- ja psykedeliarock-vaikutteinen rocklevy, jota ruokkii uteliaisuus nähdä somesta pursuava ontto tyytymättömyys transformoituvan harmoniaa löytäväksi tutkimusmatkaksi. Näistä eväistä muodostuu toimiva levykokonaisuus.

Olen aina pitänyt bändin nokkamies Rishi Dhirin lauluäänestä, joka tuo mieleeni John Lennonin tai Kevin Parkerin. Mies on myös arvostettu sitaristi, ja tuota Intian lahjaa länsimaiselle psykedelialle kuullaan mukavasti tälläkin levyllä.

//Mertsi

Elephant Stone YouTubessa, Spotifyssä ja Facebookissa

Haastattelu ja levyarvio: 10 000 Russos – Kompromat

Portugalilainen 10 000 Russos julkaisi hiljattain kolmannen pitkäsoittonsa Kompromatin Fuzz Clubin kautta. Hypnoottisen mollivoittoinen, dystooppisen manipuloitu äänikuva on kerännyt kehuvia arvioita, ja bändistä on kuoriutunut vähäeleisyydessään vakuuttavan intensiivinen liveyhtye.

Yhtyeen kylmä sota -krautin takana ovat João Pimentan konemainen rumputyö ja lauluääni, hillittömän efektiviritelmän ääreen keikalla kumartelevan kitaristi Pedro Pestanan petomaiset kaiut ja kenties hurjimpana André Couton kirjaimellisesti armoton bassotyöskentely.


Jututimme yhtyeen kitaristia Pestanaa.

Mistä kolmannessa albumissanne on kyse?

”Kuten aiemmatkin levymme, Kompromat sai alkunsa jameista, joiden päälle rakensimme kappaleet.
Sana kompromat on KGB-slangia ja viittaa toiselle vahingollisen materiaalin hallussapitoon, jota voidaan hyödyntää vaikka kiristykseen. Nyt sosiaalisen median aikakaudella kaikki myöntyvät yksityisyydensä rikkomiseen, haluavat sitä tai eivät.”

Kompromat on saanut kehuvia arvioita. Levyä lienee seurannut kiireinen keikkasyksy?

”Kiireistä on todellakin ollut. Tänään [marraskuun lopulla] päätämme Euroopan-kiertueemme Madridiin. Sitä ennen kiersimme Meksikoa kuukauden verran Tajakin, Camedorin ja Sei Stillin kaltaisen bändien kanssa. Hieno maa ja kiertue!”

”Kompromatin pääosissa ovat groove ja kiihko. Muu on maisemointia.”

Kompromatin äänimaailma on synkkä, toivotonkin. Siinä on kuitenkin väkevää elinvoimaa ja pysäyttämättömyyden tuntua.

”Jep, Kompromat on tuhdimpi ja ”lihaksikkaampi” kuin Distress Distress -levy (2017), joka oli soinniltaan terävämpi. Molemmissa on toki puhtoiset ja rosoiset puolensa. Kompromatin pääosassa ovat groove ja kiihko. Muu on maisemointia. Minusta levy on tekemistämme tietyllä tavalla ylentävin.”

Millaisia vaikutteita teillä on? Jos en ole väärässä, 11-minuuttisen It Grows Under -avausraidan kieroutuneessa hypnoosissa on kuultavissa viitteitä paitsi krautista, psykestä ja coldwavesta, jopa synkästä teknosta.

”Et ole laisinkaan väärässä. Tuollaiseen maailmaan musiikkimme ajautuu usein. Taustamme soittajina ovat erilaiset, ja lopputulos on niiden kaikkien yhdistelmä.”

Voitteko lopuksi vinkata hyviä bändejä lukijoillemme?

Toki, aiemmin mainitsemieni Tajakin, Camedorin and Sei Stillin lisäksi kannattaa tutustua meksikocityläisen Hole Records -levy-yhtiön tarjontaan. Portugalilainen Sereias on aivan helvetin väkevä.”

Arvio: 10 000 Russos – Kompromat (2019)

10 000 Russos ei todellakaan musisoi mitään 60-luvun perinteille kumartavaa kukkapsykeä, vaan synkkää, säksättävää ja junnaavaa panssarivaunu-krautia. Silti sen ydin on hypnoottinen, konemaisuudessaan sakean psykedeelinen.

KGB:n lanseeraaman informaatiosodan kiristystekniikan mukaan nimetty Kompromat sopisi taustamusiikiksi rinnakkaistodellisuuteen, jossa kylmän sodan uhkakuvat toteutuivat ja sateisen maailman peitti kaasunaamaripartiot ja graffitoituija betoniseiniä vasten tuomioitaan toteuttava kenttäoikeus. The frontier has been traced, todetaan Runnin’ Escapin’ -kappaleessa, ja siltä kuulostaakin.

Kompromat on portugalilaisbändin levyistä ehkä telaketjumaisin ja teknovaikutteisin. Pedro Pestanan kitarariffit ovat konemaisia ja täsmällisiä, kehystäen solisti-rumpali João Pimentan vaikuttavan vähäeleistä sanelua iskuntarkasti kuin morsekoodi. André Couto on takonut jokaisen biisin ytimeen lujan bassoriffin. Esimerkiksi It Grows Under -järkäle tuo mieleen Kingston Wallin Stuldt Håjt -sekoilun virnistävän bassokuvion todella paljon pimeämmän, dystopiateorioihin flipanneen serkun.

Levyn kenties väkevimmän kappaleen Quite a Charaden sirkkelimäinen kitarointi säröineen ja kaikuineen tuo mieleen sulkeutuvan ydinsuojan hälytykset, ja muutenkin trion konemainen soitto on huipussaan. Koneista ei kuitenkaan ole kyse, vaan ihmisistä, paitsi itse musiikissa, soinneissa maailmasta jossa ihmiset ovat rattaita, eksyksissä tai pulassa. Silloin tällöin Kompromatin kappaleissa ujeltava ääni tai avaruuspulputus kohoaa iskujen välistä kuin ydintuhon jälkeinen pyörremyrsky.

Silti mikään pahan mielen levy Kompromat ei ole. Päin vastoin, siinä voi nähdä elinvoimaa ja rohkeutta maalata synkkiä maailmoja koukuttaviksi jytinöiksi. 10 000 Russos on aito, keskittynyt ja kompromissiton yhtye, jonka kokeellista dystopia-krautia rakastaa tai sitten ei.

Varmaa on kuitenkin se, että yhtyeen taito sitoa kraut-junnauksista osiaan vahvempia kokonaisuuksia on huippuluokkaa. Pitkätkin kappaleet kestävät kuuntelua ja kuuntelukertoja. Siitäkin huolimatta, että tässä ei liikuta kukkaniittyjen vaan siviilirakenteisten vastarintamiinojen maailmassa – tai juuri sen takia. Kompromat on ajankohtainen ja elinvoimainen. Enkä valitettavasti puhu vain levystä.

//Mertsi

Bändin kuva: Andre Peixoto

Festariennakko: Fuzz Club Eindhoven tuo skenen huiput Hollantiin

Kolmas Korva on menossa Fuzz Club Eindhoven -festareille elokuun lopulla. Lontoolainen levy-yhtiö on koonnut Effenaar-keskukseen tallinsa parhaimpia bändejä sekä muutaman ulkopuolisen timantin. Poimimme kivikovasta esiintyjälistasta tärppejä niin festareille saapuville kuin bändilöytöjä etsivillekin.

The Black Angels

Neo-psykedelian kummisetä poimi Roky Eriksonin kitaran tienvarresta ja kuuluu skenen tärkeimpiin bändeihin millä mittareilla tahansa.

The Limiñanas

Ranskalaisen garage-psykerockduon muodostavat Marie ja Lionel Limiñana. Vuodesta 2009 asti toimineen bändin tyylissä erottuvat myös Serge Gainsbourgin ja Velvet Undergroundin vaikutteet.

The Underground Youth

Craig Dyerin DYI-henkinen sooloprojekti vaikuttaa tällä hetkellä Berliinissä. Psykerock sekoittui entistä vahvemmin post punk -vaikutteisiin viimeisimmällä levyllä What Kind of Dystopian Hellhole is This? (2017). Allaoleva musavideo on kuitenkin levyltä Sadovaya (2014).

Holy Wave

Teksasilaisbändin soitto on parhaimmillaan esteettistä, tyylikästä ja retrolla tavalla romanttista, kuten pari ajatonta täysosumaa sisältävä Relax (2013) ja vielä hallitumpi Freaks of Nurture (2016) osoittavat.
Uusimmalla Adult Fear -levyllä (2018) palaset eivät samalla tavalla loksahda kohdalleen. Pelkoja ja pettymyksiä käsittelevästä albumista aistii, että runoilijapoikamaisessa yhtyeessä  Trumpin vaalivoitto ja Yhdysvaltain henkinen taantuma otettiin raskaasti.
Miksi sitten odotan ehkä eniten juuri Holy Waven näkemistä? Uskon pelkän Albuquerque Freakout -kappaleen riittänevän vastaukseksi.

Ron Gallo

Eli kuka? Tennesseeläinen afropää oli minulle tuntematon kundi, mutta parin musavideon perusteella tyyppi osaa rokata. Heavy Meta –levyltä (2015) löytyvää Young Lady, You’re Scaring Me -singleä on kuunneltu Spotifyssä 14 miljoonaa kertaa.  Artistiesittelyn perusteella Gallo on persoonallinen ja tinkimätön asenne, joka suhtautuu paitsi yhteiskuntaan, myös kasvavaan tähteyteensä jalat maassa ja keskarit pystyssä: ”For more perspective on yourself – Google image: “Earth””

The Oscillation

Haluatko niin sanotusti vaipua kosmiseen vorteksiin? Katso brittibändin todella kovan U.E.F-uutuuslevyn (2018) kahden 22-minuuttisen biisin musiikkivideot putkeen. Aloita Flight Sequencestä.

10 000 Russos

Palavasieluisen portugalilaistrion kokeellinen kraut-rock kuulostaa betonilähiöiltä, mellakkapoliisin mielivallalta ja post-apokalyptisiltä betonikentiltä. Policia Preventiva (levyllä nimellä Germinal) on ehkä kovin Fuzz Club Session -liveveto koskaan.

Desert Mountain Tribe

Lontoolais-saksalainen bändi on jäänyt yllättävän pieniin otsikoihin, vaikka moni biisi on ylittänyt kirkkaasti omat soittolistakynnykseni.
Uusin levy Om Parvat Mystery (2018) pyrkii sekoittamaan cocktailiin happoa ja Intia-vaikutteita.


Sonic Jesus

Italian Laziosta festareille saapuu bändi, joka on yllättävän huonosti tunnettu bändin järjettömään potentiaaliin nähden. Post punk -henkinen kakkoslevy Grace (2017) ei ole hullumpi, mutta Neither Virtue Nor Anger -suurteos (2015) on suorastaan mestarillinen: psykedeelinen garage- ja horror-soundiin kietoutuva synkkä mutta voimakas kudoelma, jonka puolitoistatuntiseen biisilistaan mahtuu useita timantteja.

The Wands

Sympaattinen, parikymppisten tanskalaisten psykerock-bändi pääsi pieneen kulttimaineeseen Hello I Know The Blow You Grow Is Magic -EP:nsä (2012) aikoihin. Bändi laittoi pillit pussiin 2016, mutta tekee nyt paluukeikan.

Black Lizard

Suomea festareilla edustaa tietysti mainio Black Lizard, joten härmäläinen edustus ei onneksi ole vain meidän varassamme.
Näin Black Lizardin ensi kertaa livenä Groningenin Eurosonic-festareilla, joten alankomaalainen tarina jatkuu luontevasti Effenaarin lauteilla.

Muita bändejä voit kuunnella allaolevalta Fuzz Clubin tekemältä soittolistalta. Lippuja festareille on vielä jäljellä – liput ja koko line-up löytyvät täältä.

 

//Mertsi

Uusia musiikkivideoita: Love’n’Joy, Pelagos, RF Shannon

Mertsi esittelee kolme uutta musiikkivideota nousevilta bändeiltä.

Revittelevää indie-psykepopia melkein suljetulla kadulla

Ukrainalainen Love’n’Joy on aivan uusi tuttavuus. Kolmihenkinen psykedeliarockista ja tanssittavasta indie-popista lainaava kiovalaisbändi valmistelee valmistelee debyyttilevynsä julkaisua syksyksi 2018.

Musavideolohkaisu Come Aboutin moniraitaisuus ja vokaalit tuovat mieleen MGMT:n ja etenkin Templesin. Mikä tärkeää kovien verrokkien rinnalla, Anton Pushcarin lauluääni pysyy tarpeeksi hyvin menossa mukana. Ymmärretävästi indie-bändin kädenjälki on hivenen rosoinen, mutta Love’n’Joylla on musavideon perusteella paljonkin potentiaalia indie-psyke-pop-osastolla.

Kunnianhimoisen kappaleen videoon on hyvää pelisilmää osoittaen ripoteltu myös itseironiaa. 70-luvun retrokuoseissa, leoparditakissa ja pitkissä trensseissä tykittävät progejätkät keskellä melkein-suljettua-katua ovat hyvä näky.

Love’n’Joy: https://lovenjoyband.com/home/

Americana-aavikkobluesia Teksasin tapaan

Toisen pitkäsoittonsa pian julkaisevan teksasilaisen RF Shannonin uutuusvideo on visuaalisesti poikkeuksellisen kaunis. Viisihenkisen bändin takana on nokkamies Shane Renfro, jonka kirjoittamaa  tunnelmallista psykehtävää folk-balladia luonnonläheinen video kuvittaa vahvasti – kuin kuuntelija istuisi itse americana-henkisen ranchin takapihalla katsomassa aavikonreunaa ja odottamassa, miten vuodenaika vaihtuu väistämättä seuraavaan.

RF Shannonin Trickster Blues -levyn Euroopan-ennakkotilaukset Fuzz Clubilta.

Äänivirtaa elektronisesta satumaasta

H2Ö 2016 Turussa, viimeisen festarin viimeiset esiintyjät. Kesä on jo pitkällä, ja laskeutunut pimeys saa alueen valotaiteen hehkumaan taiaonmaisesti, kun festarivieraat vaeltavat alueella jo tottunein askelin ihastelemaan illan viimeisiä keikkoja.
Yhtenä yöllisistä artisteista soitti Pelagos pienen, putkimaisen lavan päässä puisten rakennelmien keskellä. Intiimi, erikoinen keikka teki vaikutuksen. Meditatiivinen, elektronisilla ääniefekteillä leikittelevä musiikki oli junnaavaa, mutta pitkien psyke-hypnoosibiisien tämänhetkisestä kaanonista poiketen musiikissa oli myös jotain leikkisän lumoavaa.

Katsoessani porilaisbändin tuoreen River (Proxima Centauri) -musiikkivideon tuon illan tunnelmat palasivat vahvasti mieleen. Bändin jäsenistössä on Circle-taustaa, mutta rouheat heviriffit puuttuvat täysin. Kappale on soljuvaa synteettistä virtaa, kuin soundtrack-musiikkia elokuvaan, jossa ihmismuotoon morfautunut tekoäly löytää inhimillisen tietouden koskemattoman luonnon siimeksestä.

Mielikuvaa vahvistaa musiikkivideon mahtava Lyrics video -tyylinen oivallus ”sanoittaa” myös soitinten ääniä. Voit siis laulaa mukana kitarakomppauksen: ba ba ba  ba ba ba-a-a-a…

Pelagosin Revolve-levy ennakkotilattavissa Svart Recordsilta.

 

// Mertsi

 

Arvio: Juju – Our Mother Was A Plant (2017)

image

arviokorvat_4_tahtea

English summary below the text.

Sisilialaisen Gioele Valentin (Lay Llamas, Herself) sooloprojekti Jujun toinen LP Our Mother Was A Plant alkaa soundillisesti siitä, mihin paikoitellen todella hurmaava ykköslevy JuJu (2016) jäi – omaleimaisen psykedelian, krautin, afrobeatin, glamin ja pakanallisen hypnotiikan yhdistelmään.

https://open.spotify.com/embed/album/4gM3sPsNeGwyoe6sBrl9Xs

Jo avausraidassa Death by Beautiful Things basso määrää tahdin tyylikkäästi kuin vanhoina päivinä jamittelupsyken löytänyt diskokuningas. Fuzz-kitarat surisevat tarkasti ja pinkflloydmaiset näppäilyt maalaavat ilmaan runsaan ja rytmikkään soundin.

Kesken avausraidan jykevän jamittelun unenomainen, helkkyvä kosketinsarja leijailee ylä-äänistä kuin merenpohjaan vajoava hopeahely. Unenomainen yksityiskohta viimeistelee levyn upean sisääntulon.

image

Elektronisen-, psykedeelisen rockin ja etno-musiikin tyylisuuntia yhdistävässä Jujussa on merellistä ja mystistä särmää. It’s Psychedelic Baby -blogin haastattelussa Valenti on kertonut sisilialaisena  seuranneensa avainpaikalta Välimerta ylittävää muuttoliikettä – siihen kietoutuvaa rakastavaa vieraanvaraisuutta, silmitöntä julmuutta ja siirtolaisten mukanaan tuomia tarinoita.

“Juju on sisäinen matka kaltoinkohdellun omatuntomme maailmaan”, Valenti kuvaili tuolloin projektiaan.

Jujun tummasävyinen, tribaali pauhu todella on herättelevää. Perkussiot laukkaavat, särökitara seuraa saumatta marakassia, rytmi tiivistyy ja rumpujen kiihkeä kumu kuiskii tiivistä joukkovoimaa.

Valenti on Herself- ja Lay Llamas-projekteillaan niittänyt mainetta italialaisella underground-kentällä, mutta on viime vuosina tullut tunnetuksi myös Euroopassa – mistä merkkinä myös kiinnitys Fuzz Club Recordsin talliin. Valenti on vieraillut myös ruotsalaisbändi Josefin Öhrnin kokoonpanossa yhteiskiertueella Goatin kanssa.

image

Levyn luonteikkain kappale, And Play a Game -sinkku heräilee kesäaamun horroksesta kuin matkaaja palermolaisella parvekkeella, vain kiihtyäkseen kekseliään funkahtavan bassoriffin kautta niskakarvat nostattavaan etno-elektro-psykedelia-kitararock-poljentoon.

Menevän James Dean -rockin jälkeen biisien taso hieman ohenee. I Got Your Soul tuntuu tulevan kulman takaa, Patrick on taustalauluineen tarttuva muttei järin pitkäikäinen. Yhdeksänminuuttinen What A Bad Day on biisinä kelvollinen, muttei erotu edukseen jyräävän jytäävän alkupuolen jälkeen.

Sunny After Noon -kitarointi päättää tasaisen levyn, joka ei kasva huomattavan eheäksi kokonaisuudeksi, mutta kuulostaa monin kohdin erinomaisen kekseliäältä. Vaikka Our Mother Was A Plant jää osin vaille avauspuoliskon lupailemaa huipentumaa, Jujun albumi on omalaatuinen, multi-instrumentaalinen psykerock-levy.

Ja ennen kaikkea: Valentin rehellisen rohkeassa asenteessa haastaa ihmiskuntaa pohtimaan omantunnon kysymyksiä, ykseyttä ja elämän arvokkuutta, tiivistyy paljon siitä mihin nyky-psykedeliaa tarvitaan.

Sisilian-based Gioele Valenti’s project Juju comes up with its second album, again impressing with a mixture of psychedelia, kraut, glam-rock, neo-pagan hypnotism and funk. Full of  buzzing instruments and lively details, built in very distinct style which combines European and African sounds, Our Mother Was A Plant takes and evolves the elements that impressed in Juju’s first album and in Valenti’s Lay Llamas project.

Opening song Death by Beautiful Things starts with a bossy bass, like a disco king who has grabbed a space jam guitar in his old days. Fuzz guitars and pinkfloydish strokes create an abundant and rhythmic sound.
The single And Play a Game starts off like a traveler drinking his morning coffee in a sunny balcony in Palermo, only to let a funky bass riff to carry the listener to an incredible ethno-electro-psychedelia-guitar rock rhythm.

Although the album slightly fatigues in its latter songs after the exquisite start, Our Mother Is A Plant is an unique psychedelic album. It’s partially dark, dangerous-sounding even, but has a reassuring, unifying magic in it. And maybe most importantly, Valenti challenges us not to forget mankind’s crucial questions of conscience, our unity as different but equal people, and the worth of human lives.

Artist images: Marzia Falcone