Arvio: The Black Angels – Death Song (2017)

Arvio: The Black Angels – Death Song (2017)

English summary below the text.

arviokorvat_5_tahtea

Maailman neopsykedelian ykkönen, skenen 2000-luvun alussa elvyttänyt The Black Angels julkaisi viidennen albuminsa. Nimetessään Death Songin bändi taisi myös todeta olevansa valmis puhumaan itsestään samassa lauseessa suurten tiennäyttäjien kanssa: “The Black Angels Death Song” muodostaa sanaparina viittauksen Velvet Undergroundin kulttibiisiin The Black Angel’s Death Song, jonka mukaan koko teksasilaisyhtye on nimetty.

Kun edellisestä täyspitkästä Indigo Meadow (2013) ja etenkin EP:stä Clear Like Forest (2014) kuului tietynlainen kulmikkuus bändin kasvaessa paatoksellisesta hypnotiikasta kohti rockimpaa soundimaailmaa, esittelee Death Song itsevarman, kasvaneen yhtyeen. “Bläkkärit” tavallaan soutaa nyky-psyken trendejä vastavirtaa: ei elektronisesta musiikista lainattua kraut-robotiikkaa, ei kaikuefektien läpileikkaamaa retrorockia, ei pitkiä, monipolvisia kappaleita. Death Song on monipuolinen, tarkkaan työstetty rock-levy, jolta ei täytebiisiä löydy.

Paranoidiin vivahtavat Currency ja I’d Kill For Her avaavat levyn pohtien ihmisyhteiskunnan vinksahtaneita, omaa ymmärrystä suurempia valtarakenteita. Melankolinen, kyyninenkin, muttei lopulta koskaan toivoton sanoma on tälläkin levyllä lähellä The Black Angelsin sydäntä. Se uhkuu samaa pakanallista henkeä kuin bändin oppi-isä, elämän ja kuoleman rajoja koetellut Roky Erikson.

Kolmas Korva Mixtape #1:ssä kuultu Waterloo Waltz on sanoitettu ja miksattu onnistuneesti uudeksi versioksi Comanche Moon. Estimate puolestaan on vaarallinen ja kaunis, kuin epävakaan mutta pohjimmiltaan hyvätahtoisen asekeräilijän rakkaudentunnustus. Kuin valtavan katumuksen ja sitä seuraavan harmonisen ymmärryksen vallassa Alex Maas laulaa: I’ll never shoot you down.

 

Alex Maas on tunnistettava laulaja, joka on laajentanut aiemmin hieman kapeaa äänivalikoimaansa. Hänen laulunsa kantaa kuitenkin uutuuslevyn läpi yhtä vahvasti kuin Directions to See a Ghost -mestariteoksessa (2008), jossa lätsänsä alle piiloutuva laulaja manasi kyynisesti kaikuen kuin pakanallisen bakkanaalin seremoniamestari.

Death March puolestaan toimii esimerkkinä bändin huimasti kehittyneestä soittotaidosta. Ottamatta mitään pois hypnoottisen junnauksen viehätysvoimasta, nykyinen The Black Angels kykenee luomaan psykedeelistä äänimaailmaa pienieleisemmällä, nopeatempoisemmalla soitannalla. Biisissä kaiutettu laulu, pienellä swengailullaan trollaava basso, herrasmiesmäinen rumpubiitti ja hetkittäin hilkkuvat koskettimet täydentyvät kokonaisuuden bändille tunnusmaisella, matalalla särökitaralla.

Surumielinen ja mahtipontinen päätöskappale Life Song kuulostaa taustalauluineen progemaiselta, jopa eeppiseltä. I’m dying, I’m dying to say: I am you, I see you on the other side, hyvästelee bändi 50 minuuttia kelkassa pysyneen kuuntelijansa. Ja komeasti hyvästeleekin.

Death Song on edeltäjiään raskaampi ja surumielisempi levy. Taitavasti rytmitettynä ja eloisasti soitettuna se on erittäin hyvä kokonaisuus, jossa The Black Angels kasvattaa asemaansa neo-psykedelian suurimpana yhtyeenä.

//Mertsi

Diskografia:

Passover (Light in the Attic 2006)

Directions to See a Ghost (Light in the Attic 2008)

Phosphene Dream (Blue Horizon 2011)

Indigo Meadow (Blue Horizon 2013)

Death Song (Partisan Records 2017)

 

Photo: Alexandra Valenti

Austin neo-psych pioneers The Black Angels’ new record Death Song is a delightful set of high-quality psych songs. The band has grown in many ways – not only trough Alex Maas’ more diverse vocals – being able to reach psychedelic atmospheres and commenting Western societies’ power structures with more fast-paced, accurately played and professionally composed sound that ever before. Death Song is heavier and more melancholy than its predecessors and easily matches their previous masterpiece Directions to See a Ghost.

Mainokset

Jorausta musiikkivideoilla osa 1

Do it yourself Sun Araw -musavideo:

Etsi sopivan hiljainen nurkka esimerkiksi isohkon marketin parkkipaikalta. Varmista, että kulmauksen taustalla on puustoa tai muuta kasvillisuutta. Aseta videokamera kolmijalalle ja tallenna.

Hiippaile luontoon kameralta näkymättömissä. Sniikkaa kuvaan kuin olisit odottanut hetkeä koko elämäsi. Joraa vartti eläimellisesti pienellä alueella! Hiivi takaisin pusikkoon.

Teksasilaislähtöinen Cameron Stallones alias Sun Araw julkaisi vuonna 2011 albumin Ancient Romans, jonka päättävä biisi videolla kuultava Impluvium on. Stallonesin diskografia on mittava: pelkästään Sun Araw’lle Discogs.com tuntee 17 albumia vuoden 2008 jälkeen, ja lisäksi Stallones on soittanut muun muassa kalifornialaisessa psykebändi Magic Lanternissa.

Palaamme herraan ja hänen tuotantoonsa tarkemmin toisessa postauksessa.

Here´s a DYI for a music video in Sun Araw style: sneak in front of bush in a half-public place (e.g. a parking area of a mall), set your camera on a tri-foot. When the camera is recording, enter the frame and DANCE FOR FIFTEEN MINUTES LIKE A BEAST. When finished, go back to the bushes like a silent alley cat.
More stuff about Texan Sun Araw in another post…

Arvio: The Caretaker – Everywhere at the the end of time (2016-)

image

English summary below the Finnish text.

arviokorvat_5_tahtea

Jos musiikki saa tuntemaan nostalgiaa paikoista, joissa ei ikinä ollut itse, haikeutta melodioista, joita ei ole aiemmin kuullut, täyttää mielen tarinoilla, joita ei ole tapahtunut – silloin ollaan ainutkertaisen ambient-levyn äärellä.

Niin vahva teos on britti James Leyland Kirbyn a.k.a The Caretakerin Everywhere at the end of time (2016-), jonka viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa täydentyi hiljattain toisella setillä. Ne ovat avaajat The Caretakerin kuusiosaisessa ääniteossarjassa, joka käsittelee dementiaa, muistamista ja unohtamista. Artisti ammentaa materiaalia musiikkiinsa muun muassa vanhoilta äänitteiltä.

Everywhere at the end of timen kummitteleva äänimaailma lennättää toiseen todellisuuteen jonnekin 1920-1940-luvun kuvastoon. Rahisevan gramofonin ääreen, vahvasti aistittavaan menneisyyteen, joka piirtyy kauniina, kaikuvina melodioina.

Levyn sydäntä riipaiseva nostalgia tuntuu ällistyttävältä: emme ole eläneet aikaa, joista levyn sointimaailma ammentaa, mutta musiikki vie meidät muistoihin yhtä kaikki – myös sellaisiin, joita emme ole itse kokeneet.

Everywhere at the end of time onkin kuin menneiden aikojen muistovalssi. Kerran, jossain kaukana vietetty swing-iltama, jonka savuisessa illassa tuikkivat ohikiitävät toiveet. Se on kaiku aikaa sitten sulkeneen jazz-baarin käytävällä. Junaa kohti suuntaavan saksalaissotilaan viimeinen silmäys parvekkeella nojailevaan rakastajaan.

Ainlaatuisen ääniteoksen kaksi ensimmäistä osaa voi kuunnella soittimesta yhteen putkeen. Seuraava osa julkaistaan syyskuussa.

//Mertsi

The Caretaker’s amazing ambient production Everywhere at the end of time just had its second part released.The music plays with themes of nostalgia and dementia. Its haunting sound is a mixture of 1920-1940′s swing bands, long forgotten jazz evenings, memories we somehow can almost reach even though we weren’t there.
The third part of The Caretaker’s six-part sound work is due to be released in September 2017.

 

Arvio: Lamagaia – Lamagaia (2017)

image

Göteborgissa näkynee revontulia harvoin, jos koskaan. Lapissa voi lykästää ja ehkäpä siksi Lamagaian avaus Aurora alkaa hawkwindmaiseen tyyliin turbiineja käynnistelemällä. SAS:n potkurit pyörivät turvallisesti koko 17-minuuttisen biisin ajan lähes identtisenä luuppaavan bassoriffin ja rumpukompin voimalla, mikä onkin tuttua jo debyytiltä. Vaikka lomalennon keskusradiosta mylvii toisinaan villisti kiemurteleva kitara ja kaiulla murskattu laulu, ei Aurorassa ole tarpeeksi ilmakuoppia ja myrskyä, joka pitäisi kuulijan valppaana yli vartin ajan.

Särömarssin jälkeen trio painaa jarrua. Albumin upea toinen biisi, moniosainen 19-minuuttinen Paronama Vju on keskeltä kuin uhkaava, yöllinen versio The Whon kruisailu Eminence Frontista. Loppupuolella Pete Townshend ja kumppanit kuitenkin jumittuvat ruuhkaan kuin Michael Douglas Rankka päivä -elokuvassa, jonka soundtrackille Panorama Vjun vikat 5 minuuttia voisi helposti ujuttaa.

Aurora iskee aluksi intensiteetillään, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen on selvää, että levyltä vain Paronama Vju jää pidempiaikaiseen kuunteluun.

Lamagaia on edennyt muutamassa vuodessa pieneltä göteborgilaiselta Höga Nord -levymerkiltä brittiläiselle Cardinal Fuzzille, joka on yksi psykemaailman tunnetuimmista labeleista. On ihme, jos Lamagaia jää marginaaliin –  jos se enää edes on siellä. Kolmas korva suositteleekin tutustumaan Lamagaian nettisivuilta löytyviin jameihin, kuten DAB Jam 4:ään, sillä pian kotikutoiset sivut ja jamit on saatettu ajaa alas.

Diskografia:

Space Normal Speed/Seabass 7” (Höga Nord 2014)

Lamagaius LP (Omakustanne 2015)

Lamagaia LP (Cardinal Fuzz/Sunrise Ocean Bender Records 2017)

Videouutuuksia: Mara Balls, Gnoomes, 10,000 Russos

Mara Balls – Vuoren Henki (Haahuu)

 

Maria Mattilalta aka Mara Ballsilta ilmestyi viime viikolla musiikkivideo hienoon psykerock-biisiin Vuoren Henki (Haahuu). Mattila esiintyy yksin itsetekemällään videolla, joka huokuu näkemyksellisen sooloartistin karismaa.
Bändiin kuuluvat myös rumpali Antti Palmu ja basisti Aapo Palonen.

Gnoomes – City Monk (Rocket Recordings)

 

Kiinnostava venäläisbändi Gnoomes yhdistelee moderniin psyke-soundiinsa elektronisia-, noise- ja jopa house-elementtejä. Uunituoreen Tschak-levyn sinkku/musavideolohkaisussa City Monk unipoppimainen soundi kohtaa valtoimenaan säksättävät äänivallit ja sympaattiset rumpu-rytmisoitannot. Gnoomes ei ole yhden kerran kuunneltavaa, vaan vaatii kuuntelukerran jos toisenkin. Tschak-levy on jo noteerattu musiikkilehdissä.

10,000 Russos – Tutilitarian (Fuzz Club Records)

 

Portugalin kraut-psykerockarit 10,000 Russos tekivät maailmasta hetkeksi hieman pimeämmän paikan uuden musiikkivideonsaTutilitarianin myötä. Taidokas biisi jatkaa pian uuden levynsä julkistavan bändin tummaa, hypnoottista soundia. Atomipommin ajastimen lailla varmasti tikittävän rytmin ympärille kiertyvät hurjat, Itä-Berliinin talvituulia muistuttavat kitaravallit ja shakerin kahdeksasosasihinät.

Tulitiarianin mittasuhteet kasvavat ja kylmenevät hiipien, samalla kun mustavalkoisessa kuvassa välähtelevä bondage-teemainen videokuvasto vaihtelee tuskan ja tiedottomuuden kokemuksina.

Videouutuuksia 8.2: Soi sana multainen

K: Mitä eroa on tämän viikon psykedeelisellä musavideokattauksella ja tasokkaan rock-bändin Euroopan-kiertueella?
V: Meidän listamme noteeraa jotenkin myös Suomen.

Flowers Must Die – Hit (Rocket Recordings)

Hit on Ruotsalaisorkesteri Flowers Must Dien uusi musavideo ja single tulevalta levyltä Kompost. Näin FMD:n Copenhagen Psych Festillä viime kesällä, ja harvoin on näillä nelisilmillä todistettu yhtä psykedeelistä keikkaa – etenkin, kun keikkaympäristönä oli vanha teatteri Christianiassa.
Singlelohkaisu Hit on nopeatempoinen ja lyhyehkö ralli. Keikalla bändin parasta antia olivat kymmenenminuuttiset madonreikäveisut.

Julie’s Haircut – Gathering Light (Rocket Recordings)

En nähnyt vuodesta 1999 levyttänyttä italialaisbändi Julie’s Haircutia Copenhagen Psych Festillä, sillä bändille oli varattu nihkeä arki-illan soittoaika. Bändin tänä vuonna ilmestyvä pitkäsoitto Invocation And Ritual Dance Of My Demon Twin on jo bändin seitsemäs. Single kuulostaa viekottelevalta, vaikka solistin kuiskintaan joutuukin pari tahtia totuttelemaan.

Pekko Käppi & K.H.H.L: Supermies (Svart Records)

Uutta Pekko Käppiä, yes! Suomen voodoo-tohtori ja kansanpsykemies, tuo pääkallojouhikon virtuoosimainen pyörittäjä, on palannut uuden musiikin voimin kuvioihin. Kierräthän oikein paljon keikkoja kesällä, Pekko.
Soundi-lehden “psykoottiseksi” kuvailema video on todella härö, biisi oikein lupaava maistiainen tulevalta levyltä. Biisin sointi yhdistelee tuttuun tapaan rytmikästä psykedeliaa suomalaiseen maanläheiseen, jopa multaiseen korvatuntumaan.
Myös Pekko Käppi & Kuolleiden Hevosten Hillittömät Luut on näemmä siirtynyt Svart Records -levy-yhtiön kivikovaan talliin.

Uunituoretta psykeä Uruguaysta

image

Mahtava @fuzzclubrecords-blog​ esitteli eilen uusimman kiinnityksensä: Uruguaylainen vuonna 2016 perustettu duo Las Cobras sihisi psyke-kansan tietoisuuteen tulevan LP:nsä lohkaisulla Temporal. Tummasävytteinen, hypnoottinen singlebiisi kietoo heleän groovaavan kitaroinnin, viekkaan bassokuvion ja Sofía Aguerren taianomaisen lauluäänen.

https://bandcamp.com/EmbeddedPlayer/album=1344614144/size=large/bgcol=ffffff/linkcol=7137dc/tracklist=false/artwork=small/transparent=true/

Duo hallitsee soitinten laajan kirjon hyvin. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa. Uusia ääniä tiputellaan vähitellen. Koskettimien aloittaessa avaruudellisen matkansa on kuuntelija vaivutettu jo syvään trippiin uruguaylaiseen tapaan. Loisteliasta.
Kokonaisuus on todella lupaavan kuuloinen. Jos Las Cobrasin muu materiaali on tämän tasoista, 88 Facebook-tykkääjän bändi on Fuzz Clubilta timantinkova kiinnitys.

Kuva: Raoul Dukkha

A very promising psych newcomer, introduced by Fuzz Club Records: Las Cobras, hailing from Uruguay, charms with its first single Temporal. Masterfully composed and not boiling over with its many instruments, the single sounds excellent and Las Cobras may turn out to be a wonderful catch from Fuzz Club.