Psykevideoita sammiosta #1: Mystiset automatkat

image

Psykedeelisiä videoita sammiosta -sarjan ensimmäinen teema on Hallusinaatioiden ja värikirjojen reunustamaa maantietä halkovat mystiset automatkat. Matkustaminen (eli ns. trippailu) kuin myös viranomaisilta pakeneminen – varsinkin 1960-luvun henkisessä ilmastossa – ovat olleet kantavia teemoja psykedelian kulttuurikuvastossa. Molempien taustalla on tietysti vapauden kaiho: irrottautuminen TÄMÄN MAALLISEN MAAILMAN raja-aidoista!
Jos ja kun listalta puuttuu siellä paikkansa ansaitseva videoteos, ehdota lisäystäsi Facebookissa.

Hexvessel – When I Am Dead (2016)
Myrkkykaasukentältä poimitut liftarit ovat tunnetusti etevimpiä muusikoita.

The Wolf – Willow (2013)
Teksalilaisia DYI-efektejä, joista moni olisi kateellinen. Tiellä pysyminen on tunnetusti tärkeämpää kuin perille pääseminen.

K-X-P: 18 Hours of Love (2011)
Tämän nikotiinintuoksuisen videon body count on: 1.

Mainokset

Arvio: faUSt – Fresh Air (2017)

image

“Hörhöbändeistä puhuttaessa nousee aina muutama ylitse muiden. Gong, Faust ja Can kuuluvat tietenkin tähän rehellisiä päivätöitä välttelevään kaanoniin –”, kirjoitti mainio suomalainen bloggari Jaxen vuonna 2011.

Saksalainen Faust perustettiin kommuunissa vuonna 1971. Se ehti julkaista neljä pitkäsoittoa ennen hajoamistaan vuonna 1975. Näistä ehkä arvostetuin on viimeisin, Faust IV, joka valittiin myös kirjaan 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään.

Bändi teki kuitenkin paluun 90-luvulla ja on ollut jollain tavalla aktiivinen siitä saakka.

Faust, jonka kirjoitusasu on toukokuun alussa ilmestyneellä Fresh Air -levyllä muotoa faUSt, on nykypäivänä alkuperäisjäsenten basisti Jean-Hervé Péronin ja rumpali Werner “Zappi” Diermaierin muodostama duo. Fresh Airilla musisoi tai ääntelee lisäksi joukko muusikkoystäviä ja yleisöä. Levyn kappaleet on nimittäin nauhoitettu “yhteisöllisissä sessiossa” jenkkikiertueen aikana Jersey Cityssä, Austinissa ja Los Angelesissa.

image

52-minuuttinen Fresh Air on aika tarkalleen kahdeksan minuuttia ja neljä sekuntia liian pitkä. Niin kauan kestää löysähkö funk-jammailu Chlorophyl, levyn viides biisi. Toisteisuus ja pysähtyneisyys kuuluu faUStin musiikkiin olennaisesti, mutta Chlorophyl vain kyllästyttää. Se on kuin pätkä musikaalia, jonka tarinasta ei jaksa kiinnostua ja jonka hauskanpitoon ei voi jälkikäteen päästä mukaan.

Muuten levy on mestarillinen.

Alku on harmoniaa, josta puolankielinen runonlausunta ja ääniaaltoja sinkoileva viulu jäävät päällimmäisenä mieleen. Kahdeksan minuutin rauhoittava alkujakso ei ole hetkeäkään liikaa, vaan päinvastoin se kannustaa asettumaan aloilleen levyn äärelle. 17 ja puoli minuuttisen nimikkobiisin jälkipuoli on basson ja rumpujen hallitsemaa junnaavaa runttausta, joka tuo mieleen Swansin. Myös puhtaat vokaalit, jotka kirjaimellisesti vaativat raikasta ilmaa, muistuttavat Swans-nokkamies Michael Girasta. (Kiinnostaisikin kuulla miltä biisin laulu toimisi efektillä sakeutettuna.)

Biisi etenee koko ajan pysyen samalla paradoksaalisesti paikallaan kuin Paavo Nurmen patsas Helsingin Töölössä. Tilanne faUStin yhteisöllisessä keikkapirtissä käy yhä kuumemmaksi ja tukalammaksi. Onneksi faUSt uskaltaa pitää kappaleen loppuun asti hienovaraisesti aisoissa, vaikka toisinaan crashien villisti räiskyessä kliimaksi on lähellä.

Fresh Airin lyriikoiden vaatimaa raikasta ilmaa päästään nauttimaan vasta toisella biisillä Birds of Texas. Se on kuin tupakkatauko ulos keikkapaikalta yölliseen Austiniin, jossa biisi on nauhoitettu ja jonka äänimaisemaa hallitsee kaskaiden tasainen sirinä (onko Austinissa edes kaskaita?).

Fresh Air ja Birds of Texas kannattaa ehdottomasti nautiskella putkeen. Niiden muodostama 20-minuuttinen on yksinkertaisesti niin vaikuttava, että vaikka levyn loppuosakin on kiinnostava, se ei vaan millään voi yltää alun tasolle. Neljäs biisi, La Poulie, on kutittelevan bassonäppäilyn, ranskankielisen laulun ja avaruusrockin yhdistelmä. Kuudes raita, Lights Flickr, on levyn Paranoid, single joka ei päästä otteestaan. (Katso video alla.)

Levyn päättävä Fish jollain tapaa symmetrisoi albumin takaisin dronempaan suuntaan. Jos alku oli kaunista mindfulnessia, loppu on synkempää kolistelua. Levy-yhtiön markkinointimateriaalissa mainitaan, että rumpali Diermaier on itse erityisen ylpeä Fishin, eli koko levyn, minuutin mittaisesta loppuhäivytyksestä.

Vinkkinä fyysisten äänitteiden ystäville: Levyn on julkaissut hampurilainen Bureau B -levymerkki, jonka verkkokaupasta löytyy tämä ja paljon muuta kiinnostavaa krautia kohtuu halvalla. (Harmi, että Fresh Airin normaali vinyylipainos taisi jo loppua, deluxe-versio maksaa 30 euroa.)

//Leo

Especially the first 20 minutes of the new faUSt LP Fresh Air are masterful. Title song Fresh Air first encourages listener to close eyes and chill, but then stamps hard approaching climax which it never reaches – thankfully. After intensive first song, Birds of Texas is like a cigarette break in nocturnal Austin where only cicadas constantly chirr. Rest 30 minutes of the album are not bad, except lazy musical-like jamming Chlorophyl, but great songs like La Poulie and Lights Flickr cannot beat the first 20 minutes of the LP.
By the way, LP is published by German label Bureau B which sells and delivers this and other interesting kraut vinyls for rather friendly price.

Valikoitu diskografia:

Faust (Polydor 1971)
Faust So Far (Polydor 1972)
The Faust Tapes (Virgin 1973)
Faust IV (Virgin 1973)
Rien (Table of the Elements 1994)
You Know FaUSt (Klangbad 1997)
Faust Wakes Nosferatu (Klangbad 1997)
Ravvivando (Klangbad 1999)
C’est Com…Com…Complique (Bureau B 2009)
Faust Is Last (Klangbad 2010)
Something Dirty (Bureau B

2011)
j US t (Bureau B

2014)
Fresh Air (Bureau B 2017)

Kolmas korva Mixtape #1: Wedding Band Enters the Void

image

 

Tracklist:
Klaus Johann Grobe – Vergangenes
Kuusumun Profeetta – Vuosisadan vaihteessa
The Black Angels – Waterloo Waltz
Filth spector – He’s Counting Worms In The Back Yard
Matthewdavid – Group Tea (Feat. Flying Lotus)
NEU! – Negativland
Psychic Ills – Rah Wah Wah

This is our first mixtape. We will publish psychedelic mixes monthly in our Mixcloud page. Enjoy your musical trip to the Void!

Cover art: Paul Klee’s Growth Of The Night Plants

Arvio: The Black Angels – Death Song (2017)

Arvio: The Black Angels – Death Song (2017)

English summary below the text.

arviokorvat_5_tahtea

Maailman neopsykedelian ykkönen, skenen 2000-luvun alussa elvyttänyt The Black Angels julkaisi viidennen albuminsa. Nimetessään Death Songin bändi taisi myös todeta olevansa valmis puhumaan itsestään samassa lauseessa suurten tiennäyttäjien kanssa: “The Black Angels Death Song” muodostaa sanaparina viittauksen Velvet Undergroundin kulttibiisiin The Black Angel’s Death Song, jonka mukaan koko teksasilaisyhtye on nimetty.

Kun edellisestä täyspitkästä Indigo Meadow (2013) ja etenkin EP:stä Clear Like Forest (2014) kuului tietynlainen kulmikkuus bändin kasvaessa paatoksellisesta hypnotiikasta kohti rockimpaa soundimaailmaa, esittelee Death Song itsevarman, kasvaneen yhtyeen. “Bläkkärit” tavallaan soutaa nyky-psyken trendejä vastavirtaa: ei elektronisesta musiikista lainattua kraut-robotiikkaa, ei kaikuefektien läpileikkaamaa retrorockia, ei pitkiä, monipolvisia kappaleita. Death Song on monipuolinen, tarkkaan työstetty rock-levy, jolta ei täytebiisiä löydy.

Paranoidiin vivahtavat Currency ja I’d Kill For Her avaavat levyn pohtien ihmisyhteiskunnan vinksahtaneita, omaa ymmärrystä suurempia valtarakenteita. Melankolinen, kyyninenkin, muttei lopulta koskaan toivoton sanoma on tälläkin levyllä lähellä The Black Angelsin sydäntä. Se uhkuu samaa pakanallista henkeä kuin bändin oppi-isä, elämän ja kuoleman rajoja koetellut Roky Erikson.

Kolmas Korva Mixtape #1:ssä kuultu Waterloo Waltz on sanoitettu ja miksattu onnistuneesti uudeksi versioksi Comanche Moon. Estimate puolestaan on vaarallinen ja kaunis, kuin epävakaan mutta pohjimmiltaan hyvätahtoisen asekeräilijän rakkaudentunnustus. Kuin valtavan katumuksen ja sitä seuraavan harmonisen ymmärryksen vallassa Alex Maas laulaa: I’ll never shoot you down.

 

Alex Maas on tunnistettava laulaja, joka on laajentanut aiemmin hieman kapeaa äänivalikoimaansa. Hänen laulunsa kantaa kuitenkin uutuuslevyn läpi yhtä vahvasti kuin Directions to See a Ghost -mestariteoksessa (2008), jossa lätsänsä alle piiloutuva laulaja manasi kyynisesti kaikuen kuin pakanallisen bakkanaalin seremoniamestari.

Death March puolestaan toimii esimerkkinä bändin huimasti kehittyneestä soittotaidosta. Ottamatta mitään pois hypnoottisen junnauksen viehätysvoimasta, nykyinen The Black Angels kykenee luomaan psykedeelistä äänimaailmaa pienieleisemmällä, nopeatempoisemmalla soitannalla. Biisissä kaiutettu laulu, pienellä swengailullaan trollaava basso, herrasmiesmäinen rumpubiitti ja hetkittäin hilkkuvat koskettimet täydentyvät kokonaisuuden bändille tunnusmaisella, matalalla särökitaralla.

Surumielinen ja mahtipontinen päätöskappale Life Song kuulostaa taustalauluineen progemaiselta, jopa eeppiseltä. I’m dying, I’m dying to say: I am you, I see you on the other side, hyvästelee bändi 50 minuuttia kelkassa pysyneen kuuntelijansa. Ja komeasti hyvästeleekin.

Death Song on edeltäjiään raskaampi ja surumielisempi levy. Taitavasti rytmitettynä ja eloisasti soitettuna se on erittäin hyvä kokonaisuus, jossa The Black Angels kasvattaa asemaansa neo-psykedelian suurimpana yhtyeenä.

//Mertsi

Diskografia:

Passover (Light in the Attic 2006)

Directions to See a Ghost (Light in the Attic 2008)

Phosphene Dream (Blue Horizon 2011)

Indigo Meadow (Blue Horizon 2013)

Death Song (Partisan Records 2017)

 

Photo: Alexandra Valenti

Austin neo-psych pioneers The Black Angels’ new record Death Song is a delightful set of high-quality psych songs. The band has grown in many ways – not only trough Alex Maas’ more diverse vocals – being able to reach psychedelic atmospheres and commenting Western societies’ power structures with more fast-paced, accurately played and professionally composed sound that ever before. Death Song is heavier and more melancholy than its predecessors and easily matches their previous masterpiece Directions to See a Ghost.

Jorausta musiikkivideoilla osa 1

Do it yourself Sun Araw -musavideo:

Etsi sopivan hiljainen nurkka esimerkiksi isohkon marketin parkkipaikalta. Varmista, että kulmauksen taustalla on puustoa tai muuta kasvillisuutta. Aseta videokamera kolmijalalle ja tallenna.

Hiippaile luontoon kameralta näkymättömissä. Sniikkaa kuvaan kuin olisit odottanut hetkeä koko elämäsi. Joraa vartti eläimellisesti pienellä alueella! Hiivi takaisin pusikkoon.

Teksasilaislähtöinen Cameron Stallones alias Sun Araw julkaisi vuonna 2011 albumin Ancient Romans, jonka päättävä biisi videolla kuultava Impluvium on. Stallonesin diskografia on mittava: pelkästään Sun Araw’lle Discogs.com tuntee 17 albumia vuoden 2008 jälkeen, ja lisäksi Stallones on soittanut muun muassa kalifornialaisessa psykebändi Magic Lanternissa.

Palaamme herraan ja hänen tuotantoonsa tarkemmin toisessa postauksessa.

Here´s a DYI for a music video in Sun Araw style: sneak in front of bush in a half-public place (e.g. a parking area of a mall), set your camera on a tri-foot. When the camera is recording, enter the frame and DANCE FOR FIFTEEN MINUTES LIKE A BEAST. When finished, go back to the bushes like a silent alley cat.
More stuff about Texan Sun Araw in another post…

Arvio: The Caretaker – Everywhere at the the end of time (2016-)

image

English summary below the Finnish text.

arviokorvat_5_tahtea

Jos musiikki saa tuntemaan nostalgiaa paikoista, joissa ei ikinä ollut itse, haikeutta melodioista, joita ei ole aiemmin kuullut, täyttää mielen tarinoilla, joita ei ole tapahtunut – silloin ollaan ainutkertaisen ambient-levyn äärellä.

Niin vahva teos on britti James Leyland Kirbyn a.k.a The Caretakerin Everywhere at the end of time (2016-), jonka viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa täydentyi hiljattain toisella setillä. Ne ovat avaajat The Caretakerin kuusiosaisessa ääniteossarjassa, joka käsittelee dementiaa, muistamista ja unohtamista. Artisti ammentaa materiaalia musiikkiinsa muun muassa vanhoilta äänitteiltä.

Everywhere at the end of timen kummitteleva äänimaailma lennättää toiseen todellisuuteen jonnekin 1920-1940-luvun kuvastoon. Rahisevan gramofonin ääreen, vahvasti aistittavaan menneisyyteen, joka piirtyy kauniina, kaikuvina melodioina.

Levyn sydäntä riipaiseva nostalgia tuntuu ällistyttävältä: emme ole eläneet aikaa, joista levyn sointimaailma ammentaa, mutta musiikki vie meidät muistoihin yhtä kaikki – myös sellaisiin, joita emme ole itse kokeneet.

Everywhere at the end of time onkin kuin menneiden aikojen muistovalssi. Kerran, jossain kaukana vietetty swing-iltama, jonka savuisessa illassa tuikkivat ohikiitävät toiveet. Se on kaiku aikaa sitten sulkeneen jazz-baarin käytävällä. Junaa kohti suuntaavan saksalaissotilaan viimeinen silmäys parvekkeella nojailevaan rakastajaan.

Ainlaatuisen ääniteoksen kaksi ensimmäistä osaa voi kuunnella soittimesta yhteen putkeen. Seuraava osa julkaistaan syyskuussa.

//Mertsi

The Caretaker’s amazing ambient production Everywhere at the end of time just had its second part released.The music plays with themes of nostalgia and dementia. Its haunting sound is a mixture of 1920-1940′s swing bands, long forgotten jazz evenings, memories we somehow can almost reach even though we weren’t there.
The third part of The Caretaker’s six-part sound work is due to be released in September 2017.

 

Arvio: Lamagaia – Lamagaia (2017)

image

Göteborgissa näkynee revontulia harvoin, jos koskaan. Lapissa voi lykästää ja ehkäpä siksi Lamagaian avaus Aurora alkaa hawkwindmaiseen tyyliin turbiineja käynnistelemällä. SAS:n potkurit pyörivät turvallisesti koko 17-minuuttisen biisin ajan lähes identtisenä luuppaavan bassoriffin ja rumpukompin voimalla, mikä onkin tuttua jo debyytiltä. Vaikka lomalennon keskusradiosta mylvii toisinaan villisti kiemurteleva kitara ja kaiulla murskattu laulu, ei Aurorassa ole tarpeeksi ilmakuoppia ja myrskyä, joka pitäisi kuulijan valppaana yli vartin ajan.

Särömarssin jälkeen trio painaa jarrua. Albumin upea toinen biisi, moniosainen 19-minuuttinen Paronama Vju on keskeltä kuin uhkaava, yöllinen versio The Whon kruisailu Eminence Frontista. Loppupuolella Pete Townshend ja kumppanit kuitenkin jumittuvat ruuhkaan kuin Michael Douglas Rankka päivä -elokuvassa, jonka soundtrackille Panorama Vjun vikat 5 minuuttia voisi helposti ujuttaa.

Aurora iskee aluksi intensiteetillään, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen on selvää, että levyltä vain Paronama Vju jää pidempiaikaiseen kuunteluun.

Lamagaia on edennyt muutamassa vuodessa pieneltä göteborgilaiselta Höga Nord -levymerkiltä brittiläiselle Cardinal Fuzzille, joka on yksi psykemaailman tunnetuimmista labeleista. On ihme, jos Lamagaia jää marginaaliin –  jos se enää edes on siellä. Kolmas korva suositteleekin tutustumaan Lamagaian nettisivuilta löytyviin jameihin, kuten DAB Jam 4:ään, sillä pian kotikutoiset sivut ja jamit on saatettu ajaa alas.

Diskografia:

Space Normal Speed/Seabass 7” (Höga Nord 2014)

Lamagaius LP (Omakustanne 2015)

Lamagaia LP (Cardinal Fuzz/Sunrise Ocean Bender Records 2017)