Arvio: Night Beats – Myth of a Man (2019)

Rosoisesta, psykedeelistä garage rockistaan tunnettu teksasilainen Night Beats ottaa uudella levyllään etäisyyttä aiempaan tyyliinsä. Myth of a Manin sivunkääntöä edelsivät kolme katu-uskottavaa levyä: rämisevä ja huuruinen Night Beats (2011) oli kuin bändin nimen oikeuttava kädenpuristus; oma suosikkini, psykedeelinen Sonic Bloom (2013) oli happoisampi, biisimateriaaltaan bändin vahvin teos. Toimivaa Who Sold My Generationia (2016) varten yhtye vaihtoi Heavenly Records -levy-yhtiölle ja pehmensi soundiaan.

Night Beatsille laadukkaampi miksaus, laajempi soitinvalikoima, retrourut, gaalailtaorkesterin jouset ja taustalaulajattaret tarkoittavat suurta tyylinmuutosta. Ilman loistavan solisti-sanoittaja Danny ”Lee Blackwell” Rajanin tutun kähisevää ääntä bändiä hädin tuskin tunnistaisi entisekseen.

Uusi levy jatkaa edellisen viitoittamalla tiellä mutta käyttää stetsonin tehopesussa ja vaihtaa farkkurotsin pikkutakkiin. Levyn on tuottanut Black Keysin nokkamies Dan Auerbach, jonka tyyli Dr. Johnin Locked Downin kaltaisten napakymppienkin takana kuuluu. Samalla soundi vaihtuu monelta osin garagesta miedompaan, americana-, 60’s- ja Texas Blues -henkiseen tyyliin.

Tyylin uusiminen ei tietenkään ole ongelma. Biisien kapeus sen sijaan on. Sinkku ja avausraita Her Cold Cold Heart osuu maaliinsa, kuten rakkauskriisi-slovari (Am I Just) Waisting My Time ja hauska ralli There She Goes. Loppupuolella Eyes On Me– ja Let Me Guess -rockit yrittävät iskeä verta suoniin, mutta kokonaisuudesta jää jotenkin halju olo. Levy kuulostaa yhdistelmältä turvallisen toimivaa aikuisbluesia ja salonkikelpoiseksi pyrkivän autotallibändin kokeilua viimeisteltyyn äänimaailmaan ja isolle yleisölle mieluisampaan, geneeriseen ilmaisuun. Lopputuloksena on vaikea sanoa muutamankaan kokeilun jälkeen, mikä levyn todellinen olemassaolon syy on. Ristiretki autotallista casinon lavalle lässähtää kompromissiksi parkkipaikalla.

Ongelma tiivistyy I Wonderissa, joka on Texas-iskelmäksi aivan liian geneerinen, ja Night Beatsin autotallipsyken ystäville taas liian Texas-iskelmää. Romanttiset näpyttelykitarat tuovat mieleen keski-ikäiset puutarhajuhlat ja Tuure Kilpeläisen levyt. Aivan hyväksyttäviä asioita molemmat, mutta kaukana kotoaan Night Beatsin levyllä. Vaikeasti muistettavia kappaleita levyllä valitettavasti riittää. //Mertsi

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s