Psykedeelinen rock on alakulttuuri, josta puhutaan tutuille kiertoilmauksin, jottei saa hörhön leimaa. Nyky-psykedelian painolastina on 1960-luvun huumehistoria. Siitä olisi korkea aika päästä eroon, kirjoitetaan Kolmas Korva -esseessä.
Kävin oluella kovan psykerock-harrastajan kanssa. Päivätöissä käyvä, koulutettu perheellinen mies kertoi puhuvansa muille kuin ystäville yleensä ”musiikkiharrastuksesta”, vaikka on osaava ammattilainen nimenomaan psykedeelisen rockin kentällä.
Kysyin hölmistyneenä perustelua. Syy oli selvä: psykedelia yhdistetään huumehörhöilyyn, eikä kaveri halunnut kenenkään kohottelevan kulmia työpaikan kahvihuoneessa.
Yllätyin ensin – kunnes tajusin, etten oikeastaan edes yllättynyt.
Jos musiikinalan laaja tuntemus koskisi vaikka sitten Suomessa paljon salonkikelpoisempaa metalli-skeneä, osaamista ei tarvitsisi piilotella.
Nyt puolisen vuotta Kolmas Korva -blogia kirjoittaneena voin todeta tehneeni samanlaisia havaintoja: ”psykeblogin” kirjoittaminen kuulostaa huomattavasti enemmän hörhöltä ja vähemmän houkuttelevalta kuin vaikka metalliblogin, rap-zinen tai ihan vain ”musablogin” pyörittäminen. Vaikka psykedelia on vasta tehnyt uutta tulemistaan, sen taakkana on jonkinlainen historiallinen leima huumeiden ja holtittomuuksien aisaparina.
Kahden kerroksen genret
Porvarillisista ennakkoasenteista toki kärsivät kaikki alakulttuurit, vaikka niiden taustalla olisikin lähes poikkeuksetta jokin sinänsä kiinnostava kulttuurinen ilmiö.
Koska myös psykerock nyt on marginaalinäpräyksenä lähtökohtaisesti ”musiikkidiggarien” hommaa, en odotakaan, että Pirjo-tätiä kiinnostaisi sukujuhlissa jutustella metsäpsykedelian kulttuurillisista taustatekijöistä nyky-Suomessa tai kysellä päällimmäisiä tunnelmia Oranssi Pazuzun Tampereen-keikalta.
Lisäksi onhan huumeassosiaatiolla perusteensa: psykedeelisen taiteen juuret kietoutuvat jo 1800-luvun oopiumvillitykseen, 1960-luvun hippiliikkeestä nyt puhumattakaan, ja viittaahan koko termi ”psykedeelinen” tajunnan laajentumiseen. Totta kai myös psykefestareilla pajan haistaa ja LSD-trippikokemuksia kuulee vaihdettavan.
Käsistä lähtenyt, pahan hapon ja väkivallan kyllästämä Altamontin festivaali 1969 nopeutti psykedeelisen kulttuurin rappiota
Miksi huumeleima sitten harmittaa? Koska niin monesti psykedelia liittyy huume eskapismin sijaan ihmisen eksistentiaalisiin, hengellisiin ja esteettisiin pohdintoihin. Tietynlainen ekstaattisuus kuuluu psykedeliaan, mutta sen kaipuu juontuu syvälle ihmiseen ja ulottuu paljon huumeita kauemmas historiaan. 1960-luvun sukupolvi oli vain yksi eksistentiaalisen uteliaisuuden tulkitsija.
Huumeet jäljittelevät yhteisöllistä, nostattavaa ja lohdullista tunnekokemusta, jonka ihminen voi saavuttaa jo pelkän rytmin avulla, kun puitteet ja ajatusmaailma ovat oikeat.
Psykedelia on nyt Psych
Viime vuosikymmeninä, kun järjestäytynyt psykedeelinen rock-kulttuuri vielä nukkui pois pöhnäänsä ja 1960-luvun spektrivärit ja sosiaaliset massaliikehdinnät etääntyivät kuin hippivolkkarin takavalot, ”psykedelia”-termi assosioitui vahvasti psykedeeliseen teknoon, psytranceen. Sen kuulee toisinaan reaktioissa psykedeelisen musiikkiin: ”Aivan, psykeä, mä juuri kuuntelinkin Infected Mushroomia”.
Psykerockista ja psytrancesta ei kuitenkaan ole luonteva puhua edes samassa lauseessa. Pitkine konemusiikkifestivaaleineen ja utopia-henkineen psytrance ei jaa psykedeelisen rockin kanssa kuin etuliitteen. (Pelkällä kunnioituksella psytrancea kohtaan.)
Yhdysvalloissa ja Englannissa, kahdessa modernin psykerockin voimapesässä, skenen hörhöleimaa on (tiedostamatta) onnistuttu hälventämään psych-käsitteellä. Psych on lempinimi nykypäivän psykerokille eli neo-psykedelialle. Näppärästi ääntyvä termi [saik] on vakiinnuttanut asemansa nuorten rockblogien ja -festarien nimissä. Se on yhdistänyt genren toimijoita yhden nimikkeen alle ja kirkastanut sen nuhruista auraa väistämällä psykedelia-sanan käytön.
Vaikkei Psych-termi ollut vieras 1960-luvullakaan, se tuntuu piirtävän jakolinjan 60 luvun hippimusiikin ja nykyisten psykedeelisten musiikkigenrejen väillä.
Kun 1960-luvun vapaan rakkauden sukupolvi teki tärkeän työn raivatessaan tilaa sotakriittiselle, moraalisesti vapaammalle yhteiskunnalle, muutoksen keskeisiä pilareita oli hippiliike. Siinä keskeisiä taas olivat uusia harmonian kokemuksia tarjonneet huumeet.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Nyky-psykedelia on syntynyt monimutkaiselle 2000-luvulle, maallistuneeseen ja lähentyvän ekokatastrofin uhkaamaan maailmaan. Yksi ”lopettakaa sodat ja laillistakaa huumeet” -viesti enää riitä, vaan info- ja kulttuuriähkyssä tarvitaan uusia kerroksia, uusia syvyyksiä.
Niinpä neo-psykedeliassa on tummia ja hypnoottisia sävyjä, se etsii rakastajia luontosuhteesta, kosmisuudesta, ateismista, valtameristä, vuosikymmenten aikana syntyneistä genreistä, feminismistä, seremonioista ja perinteistä ympäri maailman (muualtakin kuin Intiasta). Se lainaa post-punkista, grungesta tai metallimusiikista.
Psykedeelinen rock-musiikki kertoo yhtä luontevasti vaikka erotilanteista, kaupallisuudesta tai aselaeista kuin LSD-näyistä autiomaassa.
Neo-psykedelia on uteliaisuuden kulttuuria, yksi monista nykyajan henkisyyden tulkintatavoista. Se ansaitsisi kevennystä historian huumehuuruiseen painolastiin.
//Mertsi
Kolmas korva 